"The role of the artist is to make revolution irresistable." Trastevere, Rooma 2013.

torstai 27. kesäkuuta 2013

Paula Noronen: Emilian päiväkirja - Supermarsu ja lööppilehmän tapaus

 
Emilian päiväkirjoissa on Pauliina Mäkelän kuvitus. 
Jo ilmestyneet Emilian päiväkirjat, kuten Supermarsu ja lööppilehmän tapaus, oli luettu jo iltasatuina kirjasta. Äänikirja otettiin mukaan mökkimatkalle, joka meillä kestää yli kolme tuntia. Ensin tarinaa kuunteli perheen 11-vuotias, joka oli äänikirjan lainannut. Hyvin pian Emilian ja Marsu-Halosen seikkailuihin tempautui mukaan myös 6-vuotias ja jossain vaiheessa 13-vuotias takapenkkiläinenkin pyysi ääntä kovemmalle.

Norosella on kyky luoda kiinnostavat henkilöt ja sopivan viistot juonenkäänteet, joita aikuinenkin seuraa mielellään. Erityisesti ihailen hänen henkilöidensä nimien kuvailevuutta, joista paras on ”vanupuikonnäköinen Anneli”, Emilian isän uusi naisystävä. Poika, johon Emilia on vähän ihastunut, on nimeltään Lasse Kaaltio, liian nätti ja mukava uusi luokkakaveri Mona Ranta ja biologianopettaja Seija Lipsanen.
Noronen käsittelee monia ilmiöitä, jotka koskettavat Supermarsu  –kirjojen nuorta lukijakuntaa: vanhempien eroa ja työttömyyttä, kavereita, kiusaamista, julkkiskulttia, koulujen projekteja, jotka onneksi kai harvemmin  ovat yhtä mielettömiä kuin kirjan EU-projekti, missä eläimet pitää saada tuottamaan mahdollisimman paljon.
Kritiikki ei kuitenkaan ole osoittelevaa, eikä aina edes ironista. Kreisiys on Norosen paras ase, millä voi syystäkin sohia aikamme hullutuksia. Susanna Haaviston hieman käheä, mutta lämmin ääni loi tarinalle turvallisen ja miellyttävän vireen. Haaviston kaltainen taitava lukija osaa eläytyä kuulijan kannalta juuri sopivasti niin että tekstille ja kuulijallekin jää tilaa.
Parasta kirjassa oli 11-vuotiaan mielestä huumori, 6-vuotiaan mielestä taas Rasva-Anteron syntymäpäivät.

tiistai 25. kesäkuuta 2013

Jouni Tossavainen: Kesäpäivä

Siirin päivä kesäkuussa vuonna 1962. Juhannusvalmisteluja pienellä pohjoissavolaisella tilalla. Äiti ja kaksi pientä poikaa odottavat isää rengintöistä kotiin saunomaan.
 
Sauna valmis, häkälöylyt räppänän ja oven kautta pihalla. Vastat vain kiven takana.
Valoa ja varjoa Jouni Tossavaisen Kesäpäivässä.
Jos tämä kirja pitäisi kiteyttää kolmeen sanaan ne olisivat: kieli, muistot, tunnelma. Tossavaisen kieli on vaativaa. Se on punnittua ja tiivistä. Usein siitä puuttuvat teonsanat kokonaan. Tarina kulkee päähenkilön, Anjan, nykyisyydessä ja menneisyydessä. Kaikkea ei selitetä.
Pian lyhyeeseen poljentoon tottuu ja huomaa ymmärtävänsä vanhahtavilta kuulostavia ilmauksia. Sitten kielestä kykeneekin jo nauttimaan. 
Toisaalta kertomus on osa poikien tarinaa:
Pojat kuulolla, hiljaa sen hetken ja samaa mieltä äidin kanssa. Kunnes touhut tulille, tukkanuottanen ja nyrkkipyykki päällimmäisenä.
Toinen pojista on Jouni Tossavainen, joka kirjan tapahtumahetkellä oli vain 3,5-vuotias. Kesäpäivässä hän kerii auki perheensä salaisuutta ja tallentaa sitä kertomansa mukaan myös omille lapsilleen. Yhteen päivään liittyvien tapahtumien lisäksi kirjaan on sisällytetty valokuvia ja äidin runoja. Missä välissä pyykkiveden keiton ja ruisleivän leipomisen välissä on ehtinytkään…?
Kirjaa lukiessa heräsi ajatuksia muistojen olemuksesta: mistä muistot oikein koostuvat, minkälaisista palasista kerääntyvät? Kenen muistoista perheen tarinassa loppujen lopuksi onkaan kyse? Tai kenen tarinasta perheen muistoissa? Ja miksi salaisuuksia on niin paljon?
Sain kuulla Jouni Tossavaisen omaa taustoitusta Kesäpäivään, kun haastattelin häntä keväällä Jyväskylän kirjamessuilla. Pelkäsin, että kirjailija kieltäytyy selittämästä teostaan, mutta Tossavainen jaksoi kertoa löytyneestä kirjeestä ja muusta kirjan syntyyn liittyvästä.  Erittäin virkistävää, etenkin kun työkseni joudun enimmäkseen arvailemaan keskiaikaisten kirjoittajien motiiveja ja intentioita.
Tunnelmaltaan Kesäpäivä tavoittaa sekä maalaisnostalgian että agraari-Suomen tunkkaiset piirteet. Hellästi, tarkasti ja syyttämättä.
Iltavesi raskaampaa niin järvessä kuin lähteessä. Muovisanko Sarvis yhtä helppo myötä- ja vastaotteella.
Taittoa ja kansikuvaa myöten kirja henkii omaa, vahvaa tunnelmaansa.
Onnen tarkemmat salasanat, yksi jokaiselle noidan sormelle ja vielä alleviivauksella: voikukka, aurinko, leipä, kahvi, kuultava vesi.
 
"Sitä ennen essu eteen..." Esiliina 60-luvulta, ovi 20-luvulta?

"Pojille munavelliä maidosta ja lopusta Makaota..." Tässä mökkikeittiömme muistumia samoilta ajoilta. Ei Makaota, vaan sinivalkoiset Viri-purkit hyllyllä.

 "Lapsuuden pihoja muistot, näkymättömät perinnöt." Minun, isäni, isoisäni ja isoisovanhempieni kesäpaikan pihaa.

keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

Matti Rautiainen, Lallin perintö


Postista putkahti paketti täynnä dekkareita. Vaimo oli ilahtunut monestakin syystä, mutta ehkä vielä ilahtuneempi oli itse paketin saaja, dekkarin kirjoittaja. Tämän kirjan arvio on siis ehdottoman puolueellinen!
Murhamysteerin tapahtumat lähtevät liikkeelle Orvietosta, Italiasta  (missä lomailimme muutama vuosi sitten). Orvieton pittoreskeilla, keskiaikaisilla kujilla viihtyi aikanaan myös Mika Waltari, joka oleskeli hotelli Realessa ja perehtyi etruskien historiaan. Waltarilla on kirjassa oma roolinsa, mutta Umbriasta piipahdetaan välillä tietenkin Vatikaanin kirjastoon ja Roomaan (missä asuimme joskus).
Suomessa liikutaan enimmäkseen idässä: Kuopiossa, Iisalmessa ja Lappeenrannassa.  Nämä kaupungit kirjoittaja tuntee hyvin, samoin niiden ruokatarjonnan. Kirjassa ei valmisteta kokonaisia aterioita komisario Brunettin tyyliin, sen sijaan kiireinen rikostutkija Lassi Lehtiö (isoäitini tyttönimi!) nappaa Roomassa aamupalaksi corneton, käy Kuopiossa munkkiostoksilla Hanna Partasella sekä maistelee Lappeenrannassa herkullista Lemin särää.
Murhiin liittyy historiallisia arvoituksia, joita Lehtiö ratkoo sivistyneen naispuolisen historianopettajan, Riitta Vanhasen, avulla. Pääarvoitus liittyy suomalaiskansalliseen legendaan Lallista, joka sitkeästi eläneen tarinan mukaan kumautti englantilaissyntyisen piispan hengiltä Köyliönjärven jäällä. Kirjoittaja on Dan Browninsa lukenut, mutta myös Tuomas Heikkilänsä (Pyhän Henrikin legenda, 2005).
Rautiainen on taustaltaan historioitsija, mikä näkyy erityisesti siinä, että kulttuuriset arvoitukset ovat kiehtovia, mutta niiden ratkaisut perustuvat oikeaan tutkimukseen, eivätkä kirjailijan omaan mielikuvitukseen kuten Brownilla. Parhaimmillaan tällaiset ”koodidekkarit” ovat lukijaa haastavia ja jopa sivistäviä; minun ainakin piti heti käydä tarkistamassa Edelfeltin maalaus Lallista ja Henrikistä.
Dekkarin kerronta on vetävää, eikä lukija pitkästy ainakaan tapahtumien puutteeseen. Lyhyet dialogit tuovat mieleen perinteisen dekkarin, jossa ei liikoja selitellä. Henkilöiden luonteenpiirteet ja motiivit tulevat kuitenkin riittävästi esiin ja varsinkin päähenkilöt ovat sympaattisesti rakennettuja hahmoja, joiden suhteen jatkoa jää odottamaan. Jossakin kohtaa pieni viipyily kerronnassa olisi voinut olla paikallaan, mutta epäilemättä toiminnallisella juonidekkarilla on ystävänsä. Ja sitä paitsi, onhan dekkarissa ajankohtainen, yhteiskunnallinenkin teema!
Monta rautaa on tulessa niin kirjoittajalla kuin kustantajallakin, joten pientä viimeisteltävää tekstiin on jäänyt: joitakin oikeinkirjoitusvirheitä, pientä toistoa dialogissa jne. Mainitsen tämän, ettette pääse sanomaan pelkistä kehuista, mutta myös siksi, että itse kuulun siihen lukijakuntaan, jota häiritsee, jos sana sarkofagi on kirjoitettu väärin. Toisaalta olen itse epäilemättä osasyyllinen siihen, että puolisko joutuu välillä vetämään mutkia suoriksi, eikä aika aina riitä viimeisiin finesseihin. J
Kirjan kustantanut pohjoissuomalainen kustantamo Nordbooks julkaisee monipuolisesti kirjallisuutta eri aloilta. Pienestä kustantamosta löytyy aimo annos historiallista asiantuntemusta, onpa toimitusjohtaja bongattuVatikaanin kirjastostakin.   
Kiitos siis kirjasta, nauttikaa kotisohvalla, riippumatossa, sateen ropistessa mökillä, matkalukemisena tai missä ikinä kesäänne vietättekin!

Tuore kirja ja kirjailija kotiriippumatossa.
 
 

perjantai 7. kesäkuuta 2013

Taina Latvala: Välimatka

Tein kirpputorilta uskomattoman löydön. Uudehkoja, lähes käyttämättömän oloisia, kovakantisia, kauniita kirjoja. Arne Nevanlinnaa, Hélène Berriä, Taina Latvalaa. Ensimmäisenä pinosta avasin Taina Latvalan Välimatkan. Teos houkutti aiheensa puolesta; se kertoo äidin ja tyttären matkasta Kanarian saarille. Matkan aikana avautuvat perheen salaisuudet.

Oma äitini asuu talvet Kanarialla ja joskus olisi hauska lähteä sinne käymään. Mitä tulee perheemme salaisuuksiin, niihin tarvitsisi todennäköisesti pitemmän reissun. Itäsuomalaista hieman arvelutti kirjassa käytetty Etelä-Pohjanmaan murre, mutta otin kirjan matkalukemiseksi Amerikan matkalle ja kuvittelin, että se viihdyttäisi minua parin viikon ajan. Toisin kävi. Lyhyttä, vetävää lausetta viljelevä Latvala vei mukanaan jo menolennolla. Perillä jouduin säännöstelemään lukemista, ettei heti loppuisi.

Ihastuin pohjalaiseen kieleen, poljentoon ja menoon. Latvalan ironia kotiseutuaan kohtaan on osuvaa, mutta sitä sävyttää myös huumori, lämpö ja hellyys. Illalla lukiessani Tucsonin motellihuoneessa nauroin ääneen: meitä suomalaisia, meitä äitejä, meitä tyttäriä, meitä ihmisiä. Mieleen tuli Sinikka Nopolan eleettömän naseva tarkkasilmäisyys, joka Nopolalla kohdistuu häneen paitsi häneen itseensä ja muihin ihmisiin, erityisesti hämäläisiin "Ei tehrä täst ny numeroo" -tyyppisesti.

Kun kirjan tyttäressä tiivistyy eräänlainen päämäärättömyys ja piilevä potentiaali, näyttäytyy äiti juurevana ja turvallisena hahmona, jolla kuitenkin on salaisuutensa.

"Komia kloppihan se oli, mutta ei naamasta montaa velliä keitetä."

"Mitä sitä ny uskaltaas ottaa, ettei olis sitte ruikulla monta päivää?"

Yhteenkuuluvaisuudesta huolimatta henkilöiden välillä on jännitteitä, jotka tekevät heidän välisen suhteensa kiinnostavaksi. Arkiset, tavalliset ihmiset ja  ympäristöt niin Pohjanmaan marketissa kuin Teneriffan turistikohteissa tuntuvat suorastaan raikkailta. Lakoniasta, ongelmista ja salaisuuksista huolimatta kirja ei ole synkkä, vaan pikemminkin hauska ja valoisa.