Kääntämisestä, trubaduureista ja Tasavallan kielipolitiikasta



Jäin edellisen blogitekstin jälkeen miettimään käännöskirjallisuusasiaa ja totesin, että olenhan itsekin joskus kääntänyt, lähinnä keskiaikaisia laulunsanoja suorasanaiseen muotoon esim. keskiaikayhtye Oliphantille, levy Joie Fine http://www.ensembleoliphant.com/FI/Levyt

 

Olen toiminut myös joidenkin ammattikääntäjien pikkuapulaisena. Yleensä heidän minulle osoitetut kysymyksensä ovat koskeneet joitakin historiallisia (keskiaikaisia) ilmauksia tai henkilönnimien kirjoitusasuja. Toimeksiannot ovat olleet useimmiten ranskasta suomeen, esimerkiksi:

• Pierre-Michel Bertrand, Väärän käden maailma. Vasenkätisten historiaa. Kääntänyt Sampsa Peltonen, Pirjo Thorel & Atena Kustannus Oy, Atena 2006.
• Simone de Beauvoir, Toinen sukupuoli, osa I, "Tosiasiat ja myytit", kääntäneet Hanna Lukkari, Iina Koskinen, Erika Ruonakoski, Tammi 2009.
• Katherine Pancol, Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin. Kääntänyt Lotta Toivanen, Bazar 2013 (jota en ole vielä lukenut, mutta joka on lukulistalla, yli 900-sivuinen jätti!).

Oma osuuteni on edellisissä ollut siis häviävän pieni kääntämisen isossa kokonaisuudessa. Silti olen ollut otettu ja tyytyväinen, että on kysytty asiantuntija-apua. Pienillä yksityiskohdilla on lukijalle merkitystä, oli sitten kysymys värttinän käytöstä keskiajalla tai Marie de Francen sukujuurista. Nostan hattua kääntäjille, jotka jaksavat niitä selvittää.

Suurin historiaan ja historialliseen kieleen liittyvä urakka oli Mary Hoffmanin Troubadour –romaani (Bloomsbury 2009)

http://www.guardian.co.uk/books/2009/nov/14/troubadour-mary-hoffman-book-review, missä vastasin muinaisoksitaaninkielisten nimien ja sitaattien oikeinkirjoituksesta sekä niiden englanninkielisistä käännöksistä. Tein samaan aikaan väitöskirjaa oksitanialaisista naistrubaduureista http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-39-3509-2 ja erityisen mielenkiintoista oli, että kirjan päähenkilönä seikkaili kuvitteellinen naistrubaduuri, Elinor. 

Työn teki isoksi nimenomaan se, että 1200-luvulla, mistä kirja kertoo, mitään vakiintunutta oikeinkirjoitusta ei oksitaanissa vielä ollut. Sittemmin ranskankieliset muodot ovat sotkeneet pakkaa ja monet tutkijatkin käyttävät trubaduureista nykyranskalaisia muotoja: Bernart de Ventadorn on Bernard de Ventadour ja Raimbaut d’Aurenga on Raimbaud/-t d’Orange.  Suomalaisen korvaan ero ääntämyksessä ei välttämättä ole iso, mutta jos kirjailija (kuten Hoffman) haluaa korostaa trubaduurien käyttämää kieltä, siteeraa heidän laulujaan ja viljelee muitakin alkuperäiskielisiä nimityksiä, niin olisihan varsin hullua käyttää trubaduureista ranskankielisiä nimiä. Tämä etenkin ns. albigenssiristiretkien tai –sotien (1209-1229) taustaa vasten, mistä tilanteesta kirja kertoo. Ristiretkeläisjoukot paavin ja Ranskan kuninkaan siunauksella vyöryivät etelään, eikä jälki ollut kovin kaunista.  Kysymys oli paitsi alueella toimivien kerettiläisliikkeiden kitkemisestä, myös liian itsenäisiksi tulleiden lääninherrojen vallan kaventamisesta ja hallinnon sitomisesta tiiviimmin Ranskan kuninkaaseen.

Kun inkvisition asettamien dominikaanien saarnaustyö ei tuottanut tarpeeksi tulosta harhaoppisten joukossa, ja muidenkin ryhmien välillä jännitteet kärjistyivät, aloitettiin ristiretket. Virallisena syynä oli paavin legaatti Peire de Castelnoun (tai ranskalaisittain Pierre de Castelnaun) surmaaminen vuonna 1208. Albigenssit eli kataarit poltettiin ja uppiniskaisimmatkin lääninherrat alistettiin. Samalla hävitettiin kokonaisia kyliä, linnoja ja kirjastoja. Lopputuloksena oli paikallisen kulttuurin tuho etenkin Languedoc-Roussillonin alueella. Vain syrjäisimmät ja vaikeakulkuisimmat kylät vuoristossa säästyivät hävitykseltä. Näiden viimeisten kataarien elämästä olemme saaneet lukea Emmanuel Le Roy Ladurien klassikkoteoksesta Montaillou, village occitan de 1294 à 1324 (Gallimard 1975) En ole koskaan voinut ymmärtää, miksi suomenkielisen, lyhennetyn teoksen nimi on Montaillou. Ranskalainen kylä 1294-1324 (Otava 1984). Ranskalaisuus oli jotakin, mitä kyläläiset eivät missään nimessä kokeneet olevansa, päinvastoin, joten alkuperäinen nimi ”oksitanialainen kylä” on paljon parempi.

Olen tulkinnut kirjan suomalaisen nimen kustantajan toiveeksi, sillä humanistina ja kokeneena suomentajana Marja Itkonen-Kaila on taatusti tiennyt eron. Käsitteet oksitaani ja Oksitania ovat olleet suomalaisyleisölle vieraita, joten otsikkoon on sitten päätetty laittaa tutumpi ”ranskalainen”.

No, itse olen koettanut tehdä oksitaania tunnetummaksi. Helppoa se ei aina ole, koska esimerkiksi Ranskan kansalliskirjastossakaan termiä ei juuri käytetä. Keskiaikaiset oksitaaninkieliset käsikirjoitukset on kauniisti ryhmitelty ranskankielisen kokoelman (Fonds Français) alle, siis erotukseksi latinankielisestä. Vernakulaarinen kokoelmakaan ei kuulosta järin informatiiviselta (kansankielinen on huono käännös tälle, sillä miten keskiaikainen  ”kansa” määriteltäisiin? Pelkästään puhekielinen oksitaani ei myöskään ollut, koska tätä ”kansan” kieltä käytettiin hallinnon, uskonnon, opiskelun, kaupan ja kirjallisuuden tarpeisiin).

Mutta, kuten tiedämme La langue de la république est le francais! Tästä muistutti äskettäin Ranskan sisäministeri Manuel Valls vieraillessaan Korsikassa, missä paikalliset havittelevat Corsulle virallisempaa asemaa:

http://www.lemonde.fr/societe/article/2013/06/03/corse-il-n-y-a-qu-une-langue-de-la-republique-c-est-le-francais-selon-valls_3423029_3224.html#xtor=AL-32280397

Bref, trubaduurit häipyivät rauhallisimmille alueille nykyisen Italian ja Espanjan hoveihin. Eli hyvin syin he olivat hyvin tarkkoja siitä, etteivät kuuluneet ”ranskalaisiin”, eivätkä käyttäneet näiden kieltä. Keskiaikaisen Pohjois- ja Etelä-”Ranskan” kulttuureja voidaankin pitää erilaisina. Pohjoisessa oli vahva frankkivaikutus kun taas etelässä vaikutti enemmän roomalainen perinne, mikä näkyi paitsi kielessä, myös kaupunkirakenteessa, oikeudenkäytössä, tavoissa ja mentaliteeteissa. Provencesta kotoisin oleva trubaduuri Raimbaut de Vaqueiras, joka kuoli juuri ennen albigenssisotien alkua, muotoili asian näin:  

…sels de Franza,
C'armas e vis es toz lor conseriers.

…nuo ranskalaiset, joita kiinnostavat vain viinit ja aseet. (Käännös SN)

Eli ei ole asiaa, mistä ei saisi pientä kytköstä trubaduureihin, ainakin jos minulta kysytään. Vaikka heitä ei pitäisikään aivan ”kansankielisen kirjallisuuden isinä”, tekivät he omia kieliään tunnetuiksi ja osoittivat, että ne kelpaavat erinomaisesti niin lyriikkaan kuin muuhunkin käyttöön. Arvo siis erilaisille kielille ja kielten käytöille - kieliä kannattaa osata, mutta myös käännöksiä saa harrastaa. Ja eläköön kääntäjät, jotka tekevät todella tarpeellista, mutta usein unohdettua ja aliarvostettua, hienoa ja vaativaa työtä!

   

Ranskalainen painos. Kirjan nimi ei ole Troubadour vaan Elinor - taipumaton.