Käyn mielelläni kirjastossa. Lainakirjat seilaavat
mukana paitsi yöpöydälle myös matkoille ja mökille. Palautuspäivämäärän
koittaessa ne ovat usein väärässä paikassa. Jäipä yksi Rooman lentokentälle,
kun lukiessani havahduin yhtäkkiä portilla siihen, että kaikki muut ympäriltäni
olivat häipyneet. Lähtöportti oli vaihtunut viime hetkellä, ja siinä vaiheessa
kun juoksin sitä kohti, kone rullasi jo kohti Helsinkiä. Lentoemäntä portilla
kysyi, miksi tulin niin myöhään, oliko edellinen lentoni Sisiliasta mahdollisesti
myöhässä. – Ei, vaan luin kirjaa, tunnustin.
Outoa kyllä, lentoemäntä ei kysynyt, mikä tuo vangitseva kirja oli, vaan
passitti vain ostamaan uutta lentolippua.
Kirja oli Hannu Väisäsen Vanikanpalat. Pulitin ylimääräisestä lentolipusta lähes 400 euroa,
enkä ollut hetkeen aivan varma, kannattaako lukeminen aina. Harmia lievitti vähän
se, että onnistuin puhumaan lentokentältä ostetut oliiviöljyt koneeseen, vaikka
lasipullot olisi pitänyt jättää turvatarkastukseen.
Toinen kerta, mikä vähensi lainausintoa, oli silloin
kun maksoin kirjastoon viitisen kymppiä myöhästymismaksuja. Mies tuumi, että
minun kannattaisi ostaa kirjat, jotka aion lukea. Ja joku vielä sanoo, ettei
kirjojen lukeminen ole kallis harrastus!
Niinpä nappasin kirjakaupasta kolme pokkaria kahden
hinnalla. Tällä kertaa halusin jotakin muuta kuin dekkareita, jotain hitaampaa,
joten mukaan tarttui Anita Brooknerin Yhteiset
hetket, Anne Tylerin Päivällinen Koti-Ikävän
ravintolassa ja Carol Shieldsin Kivipäiväkirjat.
Brookner on britti, Shields ja Tyler Yhdysvalloista. Vaikka työtekstit tulee
lukea alkuperäiskielellä aina kun mahdollista, en ole yhtä puritaani
kaunokirjallisuuden suhteen. Syynä on pitkälti sanataiteen lukemisen ajankohta,
joka ajoittuu yleensä iltaisin klo 23 jälkeen. Väsyneenä ihminen – ainakin minä
- haluaa rentoutua ja heittäytyä kokonaan tekstin vietäväksi ilman että jonkun
sanan tai ilmauksen merkitys jää vaivaamaan. Siksi(kin) luen paljon kotimaista
kaunokirjallisuutta, mutta kokemukseni mukaan käännöskirjallisuus suomeksi
on varsin korkeatasoista.
Anita Brookner: Yhteiset hetket
Vaikka Anita Brooknerin Yhteiset
hetket (Brief Lives 1990, suom. Anja Haglund, Otava) kertoo yhden ihmisen lähes koko elämän, varsinaisia tapahtumia on
melko vähän. Tapahtumat ovat etupäässä päähenkilö Fay Langdonin muistoja, itsetutkiskelua
ja mielenliikkeitä, joita kuvataan hitaasti, mutta elävällä tavalla. Pääteemoiksi
muodostuvat yksinäisyys, ihmissuhteet ja vanheneminen.
Itseäni jäi eniten askarruttamaan
Fayn ystävyys Juliaa kohtaan. Julian hahmo tuntui alusta loppuun asti
epämiellyttävältä myös Fayn silmin. Oliko Fay tässä suhteessa jonkin sortin
masokisti vai edustiko Julia jotakin, mitä hän olisi itse tahtonut olla? Säälikö
hän Juliaa? Vai kuvattiinko suhteella Juliaan sitä samaa tahdotonta
ajelehtimista, minä Fayn elämä pitkälti näyttäytyi myös hänelle itselleen?
Ennen avioliittoaan Fay oli ollut laulaja, eikä hän
saanut koskaan tietää, mitä hänestä olisi voinut tulla. Hän ei ollut tyyppiä,
joka taistelisi korkeiden päämääränsä eteen. Hänelle riittivät tietyt perusasiat:
aviomies, koti, ystävät, matkat. Hetkeksi kuvaan tulee rakastaja, sitten
tyhjyys:
Minä
hermostuin nyt iltaisin, etenkin silloin kun sade uhkasi, kuten se teki usein
huhtikuun lopun kiihkeiden kirkkaiden päivien jälkeen. Seistessäni ikkunan
ääressä laskin hermostuneena tunteja jotka olivat jäljellä, ennen kuin voisin
mennä nukkumaan.
Tätä tyhjyyttä Brookner kuvaa pelottavan hienosti.
Ehkä pelottavaa on juuri sen tajuaminen, että tuollaisen tyhjyyden kanssa voi
elää - ainakin näennäisesti aivan hyvää elämää.
Anne Tyler: Päivällinen Koti-Ikävän ravintolassa
Hieman samantyyppinen pohjavire on Anne Tylerin
teoksessa Päivällinen Koti-Ikävän ravintolassa, (Dinner
at the Homesick Restaurant, 1982, suom. Jussi Nousiainen, Otava). Kirja
alkaa hetkestä, jolloin Pearl Tull tekee kuolemaa, ja pohtii, millainen äiti on
ollut kolmelle lapselleen. Sinun olisi
pitänyt hankkia ylimääräinen äiti…- lause kertoo siitä, etteivät suhteet
kahteen poikaan ja tyttäreen olleet ongelmattomia.
Kuten Tylerin kirjat usein, tämäkin kertoo perheestä. Se
on täynnä pieniä huomioita Tullin perheen arjesta, missä asiat eivät ole aivan kuten pitäisi ja miten vaikeudet, joista ei voi edes puhua, kääntyvät eri ihmisillä erilaiseksi toiminnaksi. Miten ihminen ei usein olekaan oman onnensa
seppä, vaan joutuu käyttämään voimavarojaan kipeiden asioiden peittelyyn. Ja toisaalta, miten lopulta kaiken voi arvioida silti menneen ihan
hyvin.
Pearlin hahmo on ristiriitaisuudessaan kiinnostava.
Aluksi tahdottomalta vaikuttavasta kotirouvasta tulee kaupan kassa, jolle perhe on kaikista tärkein.
Silti hänessä on muitakin puolia:
Jenny
tiesi, että tosiasiassa hänen äitinsä oli vaarallinen ihminen – kuumaverinen,
raivoa kytevä ja arvaamaton. Silmäripsien kuiva, kulottunut muoto oli kuin
jonkun roihun jälijltä, vaaleat hiukset saattoivat ritistä sähköisesti irti
nutturalta ja silmät saattoivat supistua pieniksi kuin hattuneulat. Kukapa
lapsista ei olisi kokenut hänen polttavaa läimäystään, jonka yhteydessä
kihlasormukseen istutettu helmi saattoi hetkessä silpaista huulen verille?
Perheen jaettu ja vaiettu salaisuus ennakoi
jännitteitä lasten tulevaisuuteen, mutta heistä paljastuu yllättävää voimaa. Lasten
luonne-erot ja äidin erilainen suhde jokaiseen tuovat lukijan tarkasteltavaksi perhedynamiikan, josta välillä ihmettelee, mikä sitä ylipäätään pitää koossa. Perhesiteet ovat ihmeellisiä, sanan kaikissa merkityksissä. Äidille
läheisin, tyyni Ezra ottaa sovittelijan roolin. Ezra koettaa luoda
lämpöä ja yhteenkuuluvuutta omassa ravintolassaan ja kutsuu sinne myös
perheenjäseniään.
Voi
luoja, taas niitä Ezran illallisia. Seuraisi maljojen ottoa ja tunarointia,
sentimentaalista puhetta joka johtaisi johonkin varteenotettavaan ilmoitukseen…
Ruolla ja ruoan ääreen kokoontumisella on kirjassa paljon merkitystä. Perhettä voi mitata yhteisellä jääkaapilla, mutta harvassa lienevät perheet, missä ei ilottaisi, kinasteltaisi, mökötettäisi tai vaihdettaisi arkisia kuulumisia pöydän äärellä. Se on loistava symboli koko perhe-elämälle, joka itse kullakin tuntuu välillä koostuvan lähinnä aterioista ja niiden väliajoista. Suunnitellaan, mitä syödään, mennään kauppaan, tehdään ruokaa ja lopulta syödään milloin minkäkin tunnelman vallassa, kunnes jäljet korjataan ja aletaan suunnitella seuraavaa... Yleensä aterioiden välilläkin on keittiössä käyty, mistä todisteina yksinäisiä murokuppeja, kaakaomukeja, viilipurkkeja. Teinien yleisin kysymys vanhemmille on - Millon ruoka?
Lopun ateria sisältää yllätyksen ja jonkinasteisen sovituksen.
Täydellinen se ei ole, mutta ymmärtääkseni yksi Tylerin viesteistä on elämän ja
ihmisten epätäydellisyyden kuvaaminen ja sen riittäväksi osoittaminen.
Carol Shields: Kivipäiväkirjat
Tästä joukosta
Carol Shieldsin Kivipäiväkirjat (The Stone Diaries,
1993, suom. Hanna Tarkka, Otava) näyttää
olevan bloggareiden suosikki. Kivipäiväkirjoista joitakin poimintoja:
Tätä en ihmettele ollenkaan, sillä Shieldsillä on
kolmikosta paitsi vetävin tarina, myös samaistuttavimmat henkilöt. Huolimatta
arkisuudesta, vähäeleisyydestä ja pienistä havainnoista koostuvasta
kerronnasta, mitkä yhdistävät kaikkia kolmea kertojaa, Shieldsin kirjasta löytyy
ehkä eniten sitä kohottavaa, mitä moni lukija kaipaa arjen keskelle. Tämä ei
mitenkään arvota Brooknerin ja Tylerin tyyliä huonommaksi. Verkkaisuus ja
päähenkilön sisäiset mielenliikkeet voivat nekin olla arvokkaita arjen
yläpuolelle kohottajia. Ehkä Shieldsin tarinassa monista
surullisista yksityiskohdista huolimatta on myös enemmän iloa ja positiivista
kosketuspintaa kuin Brooknerissa ja Tylerissä, joiden melankolia ja henkilöiden
passiivisuus tuntui välillä jopa tuskastuttavalta. Näiden epämiellyttävien
tuntemuksien tutkiminen itsessä on toki mielenkiintoista ja paljastavaa sekin.
Shields kuvaa päähenkilönsä elämäntarinaa.
Ensimmäinen luku, Syntymä, on huikea, lähes
maaginen kuvaus Daisy Goodwillin elämän alusta. Lukija tutustuu keskeisiin
hahmoihin: ruoan lumossa elävään äitiin, kivenhakkaajaisään, paikalle osuvaan
juutalaiseen kaupustelijaan ja naapurin rouvaan. Daisyn elämää seurataan
kronologisesti: seuraavien lukujen nimet ovat Lapsuus, Avioliitto, Rakkaus,
Äitiys. Yksilön kautta eletään yhdeksän vuosikymmentä Kanadan ja Yhdysvaltain
historiaa, mikä ei tässä romaanissa tosin ole kovin keskeisessä roolissa.
Tärkeämpää on arkisten tapahtumien, tapojen ja ajattelumallien kuvaaminen.
Kiven hakkaaminen on isän ankara työ, missä hän myös
menestyy. Kivestä isä kokoaa kuolleelle vaimolleen jättiläismäisen monumentin,
jonka koosta ja pysyvyydestä tulee ongelma. Daisy ja hänen miehensä ovat
puolestaan kiinnostuneita kasveista. Sukulaistyttö Victoria on kasvifossiilien
tutkija. Hänessä siis yhdistyvät kivet ja kasvit. Nuori Victoria on henkilö,
joka johdattaa Daisyn karunvihreille Orkney-saarille, missä Daisy koettaa jäljittää
miehensä kauan sitten kadonnutta isää. Suvun salaisuuksia, jälleen.
Elämänvaiheiden lisäksi Shields kuvaa taitavasti
saman henkilön eri rooleja:
Tämä
kaikki selittää sen, että hetkittäin rouva Flett unohtaa Daisy Goodwillin
olemassaolon jopa kokonaiseksi päiväksi, ja myös sen varhaisemman
juurimukulamaisen tilan, joka oli ennen Daisy Goodwilliä; sairaalassa ollessaan
hän on esittänyt tarmokkaasti vanhaa kullanmurua, taistelijaa, hienoa naista,
joka ei valita, ja ottanut urheasti vastaan häntä alituisesti kiusaavat
virtsatietulehdukset, puhunut stoalaisen tyynesti puhelimessa lastensa kanssa,
osoittanut kiinnostusta nuoren Jubileen rakkausasioihin, keimaillut herra
Latterbylle ja suhtautunut loputtoman, sankarillisen suojelevasti pastori
Rickin herkkätunteisuutenn, joka suoraan sanottuna tuntuu häkellyttävän
kaksijakoiselta.
Erityisesti pidin tuosta ”juurimukulamaisesta
tilasta” (sopii hyvin kasvitematiikkaan) sekä ”vanhasta kullanmurusta”
(jotenkin amerikkalaista).
Kirjan rakenne ei muodostu pelkästä kerronnasta;
mukana on myös valokuvia, kirjeitä ja muuta dokumentaaristyyppistä aineistoa,
joka saa kirjan tuntumaan varsinkin loppupuolella todelliselta elämäkerralta.
xxx
Kolmessa kirjassa on paljon yhteistä. Kaikki ovat
naisten, palkittujen englanninkielisten nykykirjailijoiden kirjoittamia. Kukin
kirja kertoo yhden naisen elämäntarinan, jonka tapahtumat sijoittuvat viime
vuosisadalle. Kaikissa päähenkilönä on vanheneva nainen, joka pohtii omaa elämäänsä
ja elämän merkityksellisyyttä ylipäätään.
Kaikki kirjat kertovat myös avioliitosta. Yhteistä
niille on miehen poistuminen ja naisen jääminen yksin muistoineen. Brooknerin
ja Shieldsin kirjoissa puoliso kuolee, Tylerin romaanissa mies on muuten pois. Kaikenlaista
ikävääkin tapahtuu, mutta ikävien asioiden yli päästään tai vain mennään. Ei kolhuitta ja katumisitta,
mutta kuitenkin. Täydellisyyteen ei pyritä. Tästä kaikesta muodostui
se keskiluokan hidas rosoisuus, joka teki joistakin kohdista keskiluokkaiselle lukijalle
hieman epämukavaa. On niin tuskallista muistaa, että elämästä selvitään, kunnes
kuollaan ja seuraava sukupolvi (mikäli sitä on) astuu esiin. Muistot pysyvät,
mitä nyt nekin tuppaavat muuttumaan.
Sanat, jotka näitä kirjoja kuvaavat: mennyt,
surumielisyys, hitaus, viisaus, tavallisuus, kerronnan ja kuvauksen taidokkuus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti