Kesä meni. Paljolti
mökillä yhteyksien ulottumattomissa, mutta sitäkin enemmän kirjojen äärellä. On
siis aika purkaa sumaa…
Vielä yksi kirja
vanhenevasta naisesta, mutta ei mikä tahansa kirja, eikä mikä tahansa nainen. Kysymyksessä
on arkkitehti Arne Nevanlinnan 85-vuotiaana kirjoittama esikoisromaani Marie, josta olen kuullut pelkkää hyvää.
Täytyy myöntää, että
joitakin ennakkoluuloja oli. Pohdin, kuinka kirjoittaa vanhuudesta
kiinnostavasti, kirja kun ei kerro mistään aktiivisesta kolmannesta iästä, vaan
100-vuotiaasta laitoshoidokista. Toiseksi mietin, miten mies voi eläytyä
vanhan, kuolevan naisen nahkoihin. Molemmat huolet osoittautuivat turhiksi.
Nevanlinnan huonoa
tuuria oli se, että se ilmestyi samana vuonna Sofi Oksasen Puhdistuksen kanssa ja kisasi tämän kanssa muun muassa
Finlandia-palkinnosta. Puhdistus on
hieno kirja, mutta veikkaan, että aiheena miehitetty Neuvosto-Viro on suomalaisille
ranskalais-suomenruotsalaista kulttuuria läheisempi ja siten alttiimpi
keskustelulle.
Kirjoissa on
yhtäläisyyksiä: vahvat naispäähenkilöt, eurooppalaisen 1900-luvun historian mielettömyys,
vallan ja valtasuhteiden tarkastelu niin valtion kuin pienempien yhteisöjen
(kulttuuriset vähemmistöt, kaupungit, kylät, suvut, perheet) sekä muistojen
pintaan pulpahtaminen. Mitä muistaa, kun on vanha? Mitä haluaa muistaa ja millä
lopulta on merkitystä? Ja toisaalta
kaikki ne pienet, pintapuolisesti merkityksettömiltä vaikuttavat asiat, jotka
tekevät menneisyydestä eletynmakuisen.
Erityisen hykerryttävää
on Nevanlinnan kuvaaman sivistyneistön perhe- ja seuraelämä. Sekä ranskalaisen
että suomenruotsalaisen ylemmän keskiluokan sosiaaliset paineet ja tunne-elämän
patoumat esitetään ulkokohtaisten tapojen pakonomaisena korostamisena ja
ihmissuhteiden tyhjyytenä. Marien järjestämä venäläisteemainen illallinen on
suorastaan hulvaton, teatterinomainen kohtaus. Kaiken yllä häälyy
ulkopuolisuuden tunne: ranskalaisena niin saksalaisten Elsassissa kuin suomenruotsalaisessa
yhteisössä Suomessa.
Virkistävää myös lukea Elsassista ja Strassburgista, nykymenossa kun melkein unohtuu, etteivät ne ole olleet aina Alsace ja Strasbourg.
