Olen parastaikaa melkoisessa väsymyksen tilassa paitsi töiden, myös Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa -teoksen vuoksi, sillä luen sitä öisin. Kirja on vielä kesken, joten tarkoituksena olisi kirjoittaa siitä enempi, kunhan saan sen luettua ja työkiireet hellittävät (toivottavasti joulukuussa).
Tähänastisen lukukokemuksen perusteella kuitenkin ihmettelin HS:n aamuista kritiikkiä. Miten joku voi lukea samaa kirjaa noin nuivin mielin? Kirja on varsin outo, mutta outoudessaan myös riemastuttava. Eikö vastikään kaipailtu jotakin uutta kotimaiselle kaunokirjallisuuskentälle? Jos joku sitä tarjoilee, ei kelpaa.
HS:n Karilan mukaan päähenkilöt eivät ole kiinnostavia; johtuneeko siitä, että yksi on keski-ikäinen naispuolinen sairaanhoitaja, toinen ranskalainen, kolmas taas sairas pikkupoika, joihin mieskriitikon on vaikea löytää samaistumispintaa? Mene tiedä, mutta minusta kaikki henkilöt; heidän ajatuksensa, toimintansa ja suhteensa ovat harvinaisen kiinnostavia.
Mutta palaan vielä tähän(kin). Tuenilmaus siis Jääskeläisen hienolle kirjalle! Jyväskylän Suomalaisessa kirjakaupassa se oli sentään nostettu päästandiin - hyvä juttu, kun kirjailija on paikallisia. Välillä tuntuu, että "omat" kirjailijat jäävät ihan turhaan piiloon. Paikallisuus on kuitenkin kovasti pinnalla ainakin Euroopassa. Esimerkiksi Saksassa julkaistaan runsaasti alueellisia dekkareita.
Jääskeläisen kirjalla ei ole kuitenkaan mitään tekemistä Jyväskylän kanssa (ainakaan kirjan loppupuoleen mennessä ei ole ollut), mutta haitanneeko tuo mitään, jos kirjailijaa nostettaisiin kotikaupungissaan hieman enemmän? Luulen, että se olisi monelle potentiaaliselle lukijalle sitä lisäarvoa, mikä ehkä saisi ostamaan tai ainakin lukemaan kirjan.
Mutta Sielut kulkevat sateessa edelleen vääjäämättä, kunnes tarina jotenkin päättyy. Ulkona sataa onneksi lunta, siellä nuo kulkemaan tuomitut raukat eivät viihtyisi. Itse tein valkeassa metsässä pitkän lenkin koiran kanssa, kiipeilin Sarvivuoren maastoissa ja ihailin viime vuosisadan alun kauniita taloja "vuoren" juurella. Mutta nyt keskiaikaisen maustekaupan ja apteekkarien kimppuun.
lauantai 30. marraskuuta 2013
lauantai 31. elokuuta 2013
Arne Nevanlinna: Marie
Kesä meni. Paljolti
mökillä yhteyksien ulottumattomissa, mutta sitäkin enemmän kirjojen äärellä. On
siis aika purkaa sumaa…
Vielä yksi kirja
vanhenevasta naisesta, mutta ei mikä tahansa kirja, eikä mikä tahansa nainen. Kysymyksessä
on arkkitehti Arne Nevanlinnan 85-vuotiaana kirjoittama esikoisromaani Marie, josta olen kuullut pelkkää hyvää.
Täytyy myöntää, että
joitakin ennakkoluuloja oli. Pohdin, kuinka kirjoittaa vanhuudesta
kiinnostavasti, kirja kun ei kerro mistään aktiivisesta kolmannesta iästä, vaan
100-vuotiaasta laitoshoidokista. Toiseksi mietin, miten mies voi eläytyä
vanhan, kuolevan naisen nahkoihin. Molemmat huolet osoittautuivat turhiksi.
Nevanlinnan huonoa
tuuria oli se, että se ilmestyi samana vuonna Sofi Oksasen Puhdistuksen kanssa ja kisasi tämän kanssa muun muassa
Finlandia-palkinnosta. Puhdistus on
hieno kirja, mutta veikkaan, että aiheena miehitetty Neuvosto-Viro on suomalaisille
ranskalais-suomenruotsalaista kulttuuria läheisempi ja siten alttiimpi
keskustelulle.
Kirjoissa on
yhtäläisyyksiä: vahvat naispäähenkilöt, eurooppalaisen 1900-luvun historian mielettömyys,
vallan ja valtasuhteiden tarkastelu niin valtion kuin pienempien yhteisöjen
(kulttuuriset vähemmistöt, kaupungit, kylät, suvut, perheet) sekä muistojen
pintaan pulpahtaminen. Mitä muistaa, kun on vanha? Mitä haluaa muistaa ja millä
lopulta on merkitystä? Ja toisaalta
kaikki ne pienet, pintapuolisesti merkityksettömiltä vaikuttavat asiat, jotka
tekevät menneisyydestä eletynmakuisen.
Erityisen hykerryttävää
on Nevanlinnan kuvaaman sivistyneistön perhe- ja seuraelämä. Sekä ranskalaisen
että suomenruotsalaisen ylemmän keskiluokan sosiaaliset paineet ja tunne-elämän
patoumat esitetään ulkokohtaisten tapojen pakonomaisena korostamisena ja
ihmissuhteiden tyhjyytenä. Marien järjestämä venäläisteemainen illallinen on
suorastaan hulvaton, teatterinomainen kohtaus. Kaiken yllä häälyy
ulkopuolisuuden tunne: ranskalaisena niin saksalaisten Elsassissa kuin suomenruotsalaisessa
yhteisössä Suomessa.
Virkistävää myös lukea Elsassista ja Strassburgista, nykymenossa kun melkein unohtuu, etteivät ne ole olleet aina Alsace ja Strasbourg.
tiistai 2. heinäkuuta 2013
Kääntämisestä, trubaduureista ja Tasavallan kielipolitiikasta
Jäin edellisen
blogitekstin jälkeen miettimään käännöskirjallisuusasiaa ja totesin, että olenhan
itsekin joskus kääntänyt, lähinnä keskiaikaisia laulunsanoja suorasanaiseen
muotoon esim. keskiaikayhtye Oliphantille, levy Joie Fine http://www.ensembleoliphant.com/FI/Levyt
Olen toiminut myös
joidenkin ammattikääntäjien pikkuapulaisena. Yleensä heidän minulle osoitetut
kysymyksensä ovat koskeneet joitakin historiallisia (keskiaikaisia) ilmauksia
tai henkilönnimien kirjoitusasuja. Toimeksiannot ovat olleet useimmiten
ranskasta suomeen, esimerkiksi:
Oma osuuteni on edellisissä
ollut siis häviävän pieni kääntämisen isossa kokonaisuudessa. Silti olen ollut otettu
ja tyytyväinen, että on kysytty asiantuntija-apua. Pienillä yksityiskohdilla on
lukijalle merkitystä, oli sitten kysymys värttinän käytöstä keskiajalla tai Marie
de Francen sukujuurista. Nostan hattua kääntäjille, jotka jaksavat niitä
selvittää.
Suurin historiaan ja
historialliseen kieleen liittyvä urakka oli Mary Hoffmanin Troubadour –romaani (Bloomsbury 2009)
http://www.guardian.co.uk/books/2009/nov/14/troubadour-mary-hoffman-book-review,
missä vastasin muinaisoksitaaninkielisten nimien ja sitaattien
oikeinkirjoituksesta sekä niiden englanninkielisistä käännöksistä. Tein samaan
aikaan väitöskirjaa oksitanialaisista naistrubaduureista http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-39-3509-2
ja erityisen mielenkiintoista oli, että kirjan päähenkilönä seikkaili
kuvitteellinen naistrubaduuri, Elinor.
Työn teki isoksi nimenomaan se, että
1200-luvulla, mistä kirja kertoo, mitään vakiintunutta oikeinkirjoitusta ei
oksitaanissa vielä ollut. Sittemmin ranskankieliset muodot ovat sotkeneet
pakkaa ja monet tutkijatkin käyttävät trubaduureista nykyranskalaisia muotoja:
Bernart de Ventadorn on Bernard de Ventadour ja Raimbaut d’Aurenga on Raimbaud/-t
d’Orange. Suomalaisen korvaan ero
ääntämyksessä ei välttämättä ole iso, mutta jos kirjailija (kuten Hoffman)
haluaa korostaa trubaduurien käyttämää kieltä, siteeraa heidän laulujaan ja
viljelee muitakin alkuperäiskielisiä nimityksiä, niin olisihan varsin hullua
käyttää trubaduureista ranskankielisiä nimiä. Tämä etenkin ns.
albigenssiristiretkien tai –sotien (1209-1229) taustaa vasten, mistä
tilanteesta kirja kertoo. Ristiretkeläisjoukot paavin ja Ranskan kuninkaan
siunauksella vyöryivät etelään, eikä jälki ollut kovin kaunista. Kysymys oli paitsi alueella toimivien
kerettiläisliikkeiden kitkemisestä, myös liian itsenäisiksi tulleiden
lääninherrojen vallan kaventamisesta ja hallinnon sitomisesta tiiviimmin
Ranskan kuninkaaseen.
Kun inkvisition
asettamien dominikaanien saarnaustyö ei tuottanut tarpeeksi tulosta
harhaoppisten joukossa, ja muidenkin ryhmien välillä jännitteet kärjistyivät,
aloitettiin ristiretket. Virallisena syynä oli paavin legaatti Peire de
Castelnoun (tai ranskalaisittain Pierre de Castelnaun) surmaaminen vuonna 1208.
Albigenssit eli kataarit poltettiin ja uppiniskaisimmatkin lääninherrat
alistettiin. Samalla hävitettiin kokonaisia kyliä, linnoja ja kirjastoja.
Lopputuloksena oli paikallisen kulttuurin tuho etenkin Languedoc-Roussillonin
alueella. Vain syrjäisimmät ja vaikeakulkuisimmat kylät vuoristossa säästyivät
hävitykseltä. Näiden viimeisten kataarien elämästä olemme saaneet lukea Emmanuel
Le Roy Ladurien klassikkoteoksesta Montaillou,
village occitan de 1294 à 1324 (Gallimard 1975) En ole koskaan voinut
ymmärtää, miksi suomenkielisen, lyhennetyn teoksen nimi on Montaillou. Ranskalainen kylä 1294-1324 (Otava 1984). Ranskalaisuus
oli jotakin, mitä kyläläiset eivät missään nimessä kokeneet olevansa,
päinvastoin, joten alkuperäinen nimi ”oksitanialainen kylä” on paljon parempi.
Olen tulkinnut kirjan suomalaisen
nimen kustantajan toiveeksi, sillä humanistina ja kokeneena suomentajana Marja
Itkonen-Kaila on taatusti tiennyt eron. Käsitteet oksitaani ja Oksitania ovat
olleet suomalaisyleisölle vieraita, joten otsikkoon on sitten päätetty laittaa
tutumpi ”ranskalainen”.
No, itse olen koettanut
tehdä oksitaania tunnetummaksi. Helppoa se ei aina ole, koska esimerkiksi
Ranskan kansalliskirjastossakaan termiä ei juuri käytetä. Keskiaikaiset
oksitaaninkieliset käsikirjoitukset on kauniisti ryhmitelty ranskankielisen
kokoelman (Fonds Français) alle, siis erotukseksi
latinankielisestä. Vernakulaarinen kokoelmakaan ei kuulosta järin
informatiiviselta (kansankielinen on huono käännös tälle, sillä miten keskiaikainen
”kansa” määriteltäisiin? Pelkästään
puhekielinen oksitaani ei myöskään ollut, koska tätä ”kansan” kieltä käytettiin
hallinnon, uskonnon, opiskelun, kaupan ja kirjallisuuden tarpeisiin).
Mutta, kuten tiedämme La langue de la république est le francais!
Tästä muistutti äskettäin Ranskan sisäministeri Manuel Valls vieraillessaan
Korsikassa, missä paikalliset havittelevat Corsulle
virallisempaa asemaa:
Bref, trubaduurit
häipyivät rauhallisimmille alueille nykyisen Italian ja Espanjan hoveihin. Eli
hyvin syin he olivat hyvin tarkkoja siitä, etteivät kuuluneet ”ranskalaisiin”,
eivätkä käyttäneet näiden kieltä. Keskiaikaisen Pohjois- ja Etelä-”Ranskan” kulttuureja
voidaankin pitää erilaisina. Pohjoisessa oli vahva frankkivaikutus kun taas
etelässä vaikutti enemmän roomalainen perinne, mikä näkyi paitsi kielessä, myös
kaupunkirakenteessa, oikeudenkäytössä, tavoissa ja mentaliteeteissa. Provencesta
kotoisin oleva trubaduuri Raimbaut de Vaqueiras, joka kuoli juuri ennen
albigenssisotien alkua, muotoili asian näin:
…sels de Franza,
C'armas e vis es toz lor conseriers.
…nuo ranskalaiset, joita kiinnostavat
vain viinit ja aseet. (Käännös SN)
Eli ei ole asiaa, mistä
ei saisi pientä kytköstä trubaduureihin, ainakin jos minulta kysytään. Vaikka
heitä ei pitäisikään aivan ”kansankielisen kirjallisuuden isinä”, tekivät he
omia kieliään tunnetuiksi ja osoittivat, että ne kelpaavat erinomaisesti niin
lyriikkaan kuin muuhunkin käyttöön. Arvo siis erilaisille kielille ja kielten
käytöille - kieliä kannattaa osata, mutta myös käännöksiä saa harrastaa. Ja
eläköön kääntäjät, jotka tekevät todella tarpeellista, mutta usein unohdettua
ja aliarvostettua, hienoa ja vaativaa työtä!
|
Ranskalainen painos. Kirjan nimi ei ole Troubadour vaan Elinor - taipumaton. |
Brookner, Tyler, Shields: Naisista hitaasti, kaiholla ja taidolla
Käyn mielelläni kirjastossa. Lainakirjat seilaavat
mukana paitsi yöpöydälle myös matkoille ja mökille. Palautuspäivämäärän
koittaessa ne ovat usein väärässä paikassa. Jäipä yksi Rooman lentokentälle,
kun lukiessani havahduin yhtäkkiä portilla siihen, että kaikki muut ympäriltäni
olivat häipyneet. Lähtöportti oli vaihtunut viime hetkellä, ja siinä vaiheessa
kun juoksin sitä kohti, kone rullasi jo kohti Helsinkiä. Lentoemäntä portilla
kysyi, miksi tulin niin myöhään, oliko edellinen lentoni Sisiliasta mahdollisesti
myöhässä. – Ei, vaan luin kirjaa, tunnustin.
Outoa kyllä, lentoemäntä ei kysynyt, mikä tuo vangitseva kirja oli, vaan
passitti vain ostamaan uutta lentolippua.
Kirja oli Hannu Väisäsen Vanikanpalat. Pulitin ylimääräisestä lentolipusta lähes 400 euroa,
enkä ollut hetkeen aivan varma, kannattaako lukeminen aina. Harmia lievitti vähän
se, että onnistuin puhumaan lentokentältä ostetut oliiviöljyt koneeseen, vaikka
lasipullot olisi pitänyt jättää turvatarkastukseen.
Toinen kerta, mikä vähensi lainausintoa, oli silloin
kun maksoin kirjastoon viitisen kymppiä myöhästymismaksuja. Mies tuumi, että
minun kannattaisi ostaa kirjat, jotka aion lukea. Ja joku vielä sanoo, ettei
kirjojen lukeminen ole kallis harrastus!
Niinpä nappasin kirjakaupasta kolme pokkaria kahden
hinnalla. Tällä kertaa halusin jotakin muuta kuin dekkareita, jotain hitaampaa,
joten mukaan tarttui Anita Brooknerin Yhteiset
hetket, Anne Tylerin Päivällinen Koti-Ikävän
ravintolassa ja Carol Shieldsin Kivipäiväkirjat.
Brookner on britti, Shields ja Tyler Yhdysvalloista. Vaikka työtekstit tulee
lukea alkuperäiskielellä aina kun mahdollista, en ole yhtä puritaani
kaunokirjallisuuden suhteen. Syynä on pitkälti sanataiteen lukemisen ajankohta,
joka ajoittuu yleensä iltaisin klo 23 jälkeen. Väsyneenä ihminen – ainakin minä
- haluaa rentoutua ja heittäytyä kokonaan tekstin vietäväksi ilman että jonkun
sanan tai ilmauksen merkitys jää vaivaamaan. Siksi(kin) luen paljon kotimaista
kaunokirjallisuutta, mutta kokemukseni mukaan käännöskirjallisuus suomeksi
on varsin korkeatasoista.
Anita Brookner: Yhteiset hetket
Vaikka Anita Brooknerin Yhteiset
hetket (Brief Lives 1990, suom. Anja Haglund, Otava) kertoo yhden ihmisen lähes koko elämän, varsinaisia tapahtumia on
melko vähän. Tapahtumat ovat etupäässä päähenkilö Fay Langdonin muistoja, itsetutkiskelua
ja mielenliikkeitä, joita kuvataan hitaasti, mutta elävällä tavalla. Pääteemoiksi
muodostuvat yksinäisyys, ihmissuhteet ja vanheneminen.
Itseäni jäi eniten askarruttamaan
Fayn ystävyys Juliaa kohtaan. Julian hahmo tuntui alusta loppuun asti
epämiellyttävältä myös Fayn silmin. Oliko Fay tässä suhteessa jonkin sortin
masokisti vai edustiko Julia jotakin, mitä hän olisi itse tahtonut olla? Säälikö
hän Juliaa? Vai kuvattiinko suhteella Juliaan sitä samaa tahdotonta
ajelehtimista, minä Fayn elämä pitkälti näyttäytyi myös hänelle itselleen?
Ennen avioliittoaan Fay oli ollut laulaja, eikä hän
saanut koskaan tietää, mitä hänestä olisi voinut tulla. Hän ei ollut tyyppiä,
joka taistelisi korkeiden päämääränsä eteen. Hänelle riittivät tietyt perusasiat:
aviomies, koti, ystävät, matkat. Hetkeksi kuvaan tulee rakastaja, sitten
tyhjyys:
Minä
hermostuin nyt iltaisin, etenkin silloin kun sade uhkasi, kuten se teki usein
huhtikuun lopun kiihkeiden kirkkaiden päivien jälkeen. Seistessäni ikkunan
ääressä laskin hermostuneena tunteja jotka olivat jäljellä, ennen kuin voisin
mennä nukkumaan.
Tätä tyhjyyttä Brookner kuvaa pelottavan hienosti.
Ehkä pelottavaa on juuri sen tajuaminen, että tuollaisen tyhjyyden kanssa voi
elää - ainakin näennäisesti aivan hyvää elämää.
Anne Tyler: Päivällinen Koti-Ikävän ravintolassa
Hieman samantyyppinen pohjavire on Anne Tylerin
teoksessa Päivällinen Koti-Ikävän ravintolassa, (Dinner
at the Homesick Restaurant, 1982, suom. Jussi Nousiainen, Otava). Kirja
alkaa hetkestä, jolloin Pearl Tull tekee kuolemaa, ja pohtii, millainen äiti on
ollut kolmelle lapselleen. Sinun olisi
pitänyt hankkia ylimääräinen äiti…- lause kertoo siitä, etteivät suhteet
kahteen poikaan ja tyttäreen olleet ongelmattomia.
Kuten Tylerin kirjat usein, tämäkin kertoo perheestä. Se
on täynnä pieniä huomioita Tullin perheen arjesta, missä asiat eivät ole aivan kuten pitäisi ja miten vaikeudet, joista ei voi edes puhua, kääntyvät eri ihmisillä erilaiseksi toiminnaksi. Miten ihminen ei usein olekaan oman onnensa
seppä, vaan joutuu käyttämään voimavarojaan kipeiden asioiden peittelyyn. Ja toisaalta, miten lopulta kaiken voi arvioida silti menneen ihan
hyvin.
Pearlin hahmo on ristiriitaisuudessaan kiinnostava.
Aluksi tahdottomalta vaikuttavasta kotirouvasta tulee kaupan kassa, jolle perhe on kaikista tärkein.
Silti hänessä on muitakin puolia:
Jenny
tiesi, että tosiasiassa hänen äitinsä oli vaarallinen ihminen – kuumaverinen,
raivoa kytevä ja arvaamaton. Silmäripsien kuiva, kulottunut muoto oli kuin
jonkun roihun jälijltä, vaaleat hiukset saattoivat ritistä sähköisesti irti
nutturalta ja silmät saattoivat supistua pieniksi kuin hattuneulat. Kukapa
lapsista ei olisi kokenut hänen polttavaa läimäystään, jonka yhteydessä
kihlasormukseen istutettu helmi saattoi hetkessä silpaista huulen verille?
Perheen jaettu ja vaiettu salaisuus ennakoi
jännitteitä lasten tulevaisuuteen, mutta heistä paljastuu yllättävää voimaa. Lasten
luonne-erot ja äidin erilainen suhde jokaiseen tuovat lukijan tarkasteltavaksi perhedynamiikan, josta välillä ihmettelee, mikä sitä ylipäätään pitää koossa. Perhesiteet ovat ihmeellisiä, sanan kaikissa merkityksissä. Äidille
läheisin, tyyni Ezra ottaa sovittelijan roolin. Ezra koettaa luoda
lämpöä ja yhteenkuuluvuutta omassa ravintolassaan ja kutsuu sinne myös
perheenjäseniään.
Voi
luoja, taas niitä Ezran illallisia. Seuraisi maljojen ottoa ja tunarointia,
sentimentaalista puhetta joka johtaisi johonkin varteenotettavaan ilmoitukseen…
Ruolla ja ruoan ääreen kokoontumisella on kirjassa paljon merkitystä. Perhettä voi mitata yhteisellä jääkaapilla, mutta harvassa lienevät perheet, missä ei ilottaisi, kinasteltaisi, mökötettäisi tai vaihdettaisi arkisia kuulumisia pöydän äärellä. Se on loistava symboli koko perhe-elämälle, joka itse kullakin tuntuu välillä koostuvan lähinnä aterioista ja niiden väliajoista. Suunnitellaan, mitä syödään, mennään kauppaan, tehdään ruokaa ja lopulta syödään milloin minkäkin tunnelman vallassa, kunnes jäljet korjataan ja aletaan suunnitella seuraavaa... Yleensä aterioiden välilläkin on keittiössä käyty, mistä todisteina yksinäisiä murokuppeja, kaakaomukeja, viilipurkkeja. Teinien yleisin kysymys vanhemmille on - Millon ruoka?
Lopun ateria sisältää yllätyksen ja jonkinasteisen sovituksen.
Täydellinen se ei ole, mutta ymmärtääkseni yksi Tylerin viesteistä on elämän ja
ihmisten epätäydellisyyden kuvaaminen ja sen riittäväksi osoittaminen.
Carol Shields: Kivipäiväkirjat
Tästä joukosta
Carol Shieldsin Kivipäiväkirjat (The Stone Diaries,
1993, suom. Hanna Tarkka, Otava) näyttää
olevan bloggareiden suosikki. Kivipäiväkirjoista joitakin poimintoja:
Tätä en ihmettele ollenkaan, sillä Shieldsillä on
kolmikosta paitsi vetävin tarina, myös samaistuttavimmat henkilöt. Huolimatta
arkisuudesta, vähäeleisyydestä ja pienistä havainnoista koostuvasta
kerronnasta, mitkä yhdistävät kaikkia kolmea kertojaa, Shieldsin kirjasta löytyy
ehkä eniten sitä kohottavaa, mitä moni lukija kaipaa arjen keskelle. Tämä ei
mitenkään arvota Brooknerin ja Tylerin tyyliä huonommaksi. Verkkaisuus ja
päähenkilön sisäiset mielenliikkeet voivat nekin olla arvokkaita arjen
yläpuolelle kohottajia. Ehkä Shieldsin tarinassa monista
surullisista yksityiskohdista huolimatta on myös enemmän iloa ja positiivista
kosketuspintaa kuin Brooknerissa ja Tylerissä, joiden melankolia ja henkilöiden
passiivisuus tuntui välillä jopa tuskastuttavalta. Näiden epämiellyttävien
tuntemuksien tutkiminen itsessä on toki mielenkiintoista ja paljastavaa sekin.
Shields kuvaa päähenkilönsä elämäntarinaa.
Ensimmäinen luku, Syntymä, on huikea, lähes
maaginen kuvaus Daisy Goodwillin elämän alusta. Lukija tutustuu keskeisiin
hahmoihin: ruoan lumossa elävään äitiin, kivenhakkaajaisään, paikalle osuvaan
juutalaiseen kaupustelijaan ja naapurin rouvaan. Daisyn elämää seurataan
kronologisesti: seuraavien lukujen nimet ovat Lapsuus, Avioliitto, Rakkaus,
Äitiys. Yksilön kautta eletään yhdeksän vuosikymmentä Kanadan ja Yhdysvaltain
historiaa, mikä ei tässä romaanissa tosin ole kovin keskeisessä roolissa.
Tärkeämpää on arkisten tapahtumien, tapojen ja ajattelumallien kuvaaminen.
Kiven hakkaaminen on isän ankara työ, missä hän myös
menestyy. Kivestä isä kokoaa kuolleelle vaimolleen jättiläismäisen monumentin,
jonka koosta ja pysyvyydestä tulee ongelma. Daisy ja hänen miehensä ovat
puolestaan kiinnostuneita kasveista. Sukulaistyttö Victoria on kasvifossiilien
tutkija. Hänessä siis yhdistyvät kivet ja kasvit. Nuori Victoria on henkilö,
joka johdattaa Daisyn karunvihreille Orkney-saarille, missä Daisy koettaa jäljittää
miehensä kauan sitten kadonnutta isää. Suvun salaisuuksia, jälleen.
Elämänvaiheiden lisäksi Shields kuvaa taitavasti
saman henkilön eri rooleja:
Tämä
kaikki selittää sen, että hetkittäin rouva Flett unohtaa Daisy Goodwillin
olemassaolon jopa kokonaiseksi päiväksi, ja myös sen varhaisemman
juurimukulamaisen tilan, joka oli ennen Daisy Goodwilliä; sairaalassa ollessaan
hän on esittänyt tarmokkaasti vanhaa kullanmurua, taistelijaa, hienoa naista,
joka ei valita, ja ottanut urheasti vastaan häntä alituisesti kiusaavat
virtsatietulehdukset, puhunut stoalaisen tyynesti puhelimessa lastensa kanssa,
osoittanut kiinnostusta nuoren Jubileen rakkausasioihin, keimaillut herra
Latterbylle ja suhtautunut loputtoman, sankarillisen suojelevasti pastori
Rickin herkkätunteisuutenn, joka suoraan sanottuna tuntuu häkellyttävän
kaksijakoiselta.
Erityisesti pidin tuosta ”juurimukulamaisesta
tilasta” (sopii hyvin kasvitematiikkaan) sekä ”vanhasta kullanmurusta”
(jotenkin amerikkalaista).
Kirjan rakenne ei muodostu pelkästä kerronnasta;
mukana on myös valokuvia, kirjeitä ja muuta dokumentaaristyyppistä aineistoa,
joka saa kirjan tuntumaan varsinkin loppupuolella todelliselta elämäkerralta.
xxx
Kolmessa kirjassa on paljon yhteistä. Kaikki ovat
naisten, palkittujen englanninkielisten nykykirjailijoiden kirjoittamia. Kukin
kirja kertoo yhden naisen elämäntarinan, jonka tapahtumat sijoittuvat viime
vuosisadalle. Kaikissa päähenkilönä on vanheneva nainen, joka pohtii omaa elämäänsä
ja elämän merkityksellisyyttä ylipäätään.
Kaikki kirjat kertovat myös avioliitosta. Yhteistä
niille on miehen poistuminen ja naisen jääminen yksin muistoineen. Brooknerin
ja Shieldsin kirjoissa puoliso kuolee, Tylerin romaanissa mies on muuten pois. Kaikenlaista
ikävääkin tapahtuu, mutta ikävien asioiden yli päästään tai vain mennään. Ei kolhuitta ja katumisitta,
mutta kuitenkin. Täydellisyyteen ei pyritä. Tästä kaikesta muodostui
se keskiluokan hidas rosoisuus, joka teki joistakin kohdista keskiluokkaiselle lukijalle
hieman epämukavaa. On niin tuskallista muistaa, että elämästä selvitään, kunnes
kuollaan ja seuraava sukupolvi (mikäli sitä on) astuu esiin. Muistot pysyvät,
mitä nyt nekin tuppaavat muuttumaan.
Sanat, jotka näitä kirjoja kuvaavat: mennyt,
surumielisyys, hitaus, viisaus, tavallisuus, kerronnan ja kuvauksen taidokkuus.
torstai 27. kesäkuuta 2013
Paula Noronen: Emilian päiväkirja - Supermarsu ja lööppilehmän tapaus
Emilian päiväkirjoissa on Pauliina Mäkelän kuvitus. |
Jo ilmestyneet Emilian päiväkirjat, kuten Supermarsu ja lööppilehmän tapaus, oli luettu jo iltasatuina
kirjasta. Äänikirja otettiin mukaan mökkimatkalle, joka meillä kestää yli kolme
tuntia. Ensin tarinaa kuunteli perheen 11-vuotias, joka oli äänikirjan
lainannut. Hyvin pian Emilian ja Marsu-Halosen seikkailuihin tempautui mukaan myös
6-vuotias ja jossain vaiheessa 13-vuotias takapenkkiläinenkin pyysi ääntä
kovemmalle.
Norosella on kyky luoda kiinnostavat henkilöt ja sopivan
viistot juonenkäänteet, joita aikuinenkin seuraa mielellään. Erityisesti
ihailen hänen henkilöidensä nimien kuvailevuutta, joista paras on
”vanupuikonnäköinen Anneli”, Emilian isän uusi naisystävä. Poika, johon Emilia
on vähän ihastunut, on nimeltään Lasse Kaaltio, liian nätti ja mukava uusi
luokkakaveri Mona Ranta ja biologianopettaja Seija Lipsanen.
Noronen käsittelee monia ilmiöitä, jotka koskettavat Supermarsu
–kirjojen nuorta lukijakuntaa:
vanhempien eroa ja työttömyyttä, kavereita, kiusaamista, julkkiskulttia,
koulujen projekteja, jotka onneksi kai harvemmin ovat yhtä mielettömiä kuin kirjan EU-projekti,
missä eläimet pitää saada tuottamaan mahdollisimman paljon.
Kritiikki ei kuitenkaan ole osoittelevaa, eikä aina edes
ironista. Kreisiys on Norosen paras ase, millä voi syystäkin sohia aikamme
hullutuksia. Susanna Haaviston hieman käheä, mutta lämmin ääni loi tarinalle
turvallisen ja miellyttävän vireen. Haaviston kaltainen taitava lukija osaa eläytyä
kuulijan kannalta juuri sopivasti niin että tekstille ja kuulijallekin jää tilaa.
Parasta kirjassa oli 11-vuotiaan mielestä huumori,
6-vuotiaan mielestä taas Rasva-Anteron syntymäpäivät.
tiistai 25. kesäkuuta 2013
Jouni Tossavainen: Kesäpäivä
Siirin päivä kesäkuussa vuonna 1962. Juhannusvalmisteluja
pienellä pohjoissavolaisella tilalla. Äiti ja kaksi pientä poikaa odottavat
isää rengintöistä kotiin saunomaan.
Sauna valmis, häkälöylyt räppänän ja oven kautta pihalla. Vastat vain kiven takana.
Valoa ja varjoa Jouni Tossavaisen Kesäpäivässä. |
Pian lyhyeeseen poljentoon tottuu ja huomaa ymmärtävänsä vanhahtavilta kuulostavia ilmauksia. Sitten kielestä kykeneekin jo nauttimaan.
Toisaalta kertomus on osa poikien tarinaa:
Pojat kuulolla, hiljaa sen hetken ja samaa mieltä äidin kanssa. Kunnes touhut tulille, tukkanuottanen ja nyrkkipyykki päällimmäisenä.
Toinen pojista on Jouni
Tossavainen, joka kirjan tapahtumahetkellä oli vain 3,5-vuotias. Kesäpäivässä
hän kerii auki perheensä salaisuutta ja tallentaa sitä kertomansa mukaan myös omille
lapsilleen. Yhteen päivään liittyvien
tapahtumien lisäksi kirjaan on sisällytetty valokuvia ja äidin runoja. Missä välissä pyykkiveden keiton ja ruisleivän
leipomisen välissä on ehtinytkään…?
Kirjaa lukiessa heräsi ajatuksia muistojen olemuksesta: mistä
muistot oikein koostuvat, minkälaisista palasista kerääntyvät? Kenen muistoista
perheen tarinassa loppujen lopuksi onkaan kyse? Tai kenen tarinasta perheen
muistoissa? Ja miksi salaisuuksia on niin paljon?
Sain kuulla Jouni Tossavaisen omaa taustoitusta
Kesäpäivään, kun haastattelin häntä keväällä Jyväskylän kirjamessuilla. Pelkäsin,
että kirjailija kieltäytyy selittämästä teostaan, mutta Tossavainen jaksoi
kertoa löytyneestä kirjeestä ja muusta kirjan syntyyn liittyvästä. Erittäin virkistävää, etenkin kun työkseni
joudun enimmäkseen arvailemaan keskiaikaisten kirjoittajien motiiveja ja
intentioita.
Tunnelmaltaan Kesäpäivä tavoittaa sekä maalaisnostalgian
että agraari-Suomen tunkkaiset piirteet. Hellästi, tarkasti ja syyttämättä.
Iltavesi raskaampaa niin järvessä kuin lähteessä. Muovisanko Sarvis yhtä helppo myötä- ja vastaotteella.
Taittoa ja
kansikuvaa myöten kirja henkii omaa, vahvaa tunnelmaansa.
Onnen tarkemmat salasanat, yksi jokaiselle noidan sormelle ja vielä alleviivauksella: voikukka, aurinko, leipä, kahvi, kuultava vesi.
"Sitä ennen essu eteen..." Esiliina 60-luvulta, ovi 20-luvulta?
"Pojille munavelliä maidosta ja lopusta Makaota..." Tässä mökkikeittiömme muistumia samoilta ajoilta. Ei Makaota, vaan sinivalkoiset Viri-purkit hyllyllä.
"Lapsuuden pihoja muistot, näkymättömät perinnöt." Minun, isäni, isoisäni ja isoisovanhempieni kesäpaikan pihaa.
keskiviikko 12. kesäkuuta 2013
Matti Rautiainen, Lallin perintö
Postista putkahti paketti täynnä dekkareita. Vaimo oli ilahtunut monestakin syystä, mutta ehkä vielä ilahtuneempi oli itse paketin saaja,
dekkarin kirjoittaja. Tämän kirjan arvio on siis ehdottoman puolueellinen!
Murhamysteerin tapahtumat lähtevät liikkeelle Orvietosta,
Italiasta (missä lomailimme muutama
vuosi sitten). Orvieton pittoreskeilla, keskiaikaisilla kujilla viihtyi
aikanaan myös Mika Waltari, joka oleskeli hotelli Realessa ja perehtyi
etruskien historiaan. Waltarilla on kirjassa oma roolinsa, mutta Umbriasta
piipahdetaan välillä tietenkin Vatikaanin kirjastoon ja Roomaan (missä asuimme
joskus).
Suomessa liikutaan enimmäkseen idässä: Kuopiossa, Iisalmessa
ja Lappeenrannassa. Nämä kaupungit
kirjoittaja tuntee hyvin, samoin niiden ruokatarjonnan. Kirjassa ei valmisteta
kokonaisia aterioita komisario Brunettin tyyliin, sen sijaan kiireinen
rikostutkija Lassi Lehtiö (isoäitini tyttönimi!) nappaa Roomassa aamupalaksi corneton,
käy Kuopiossa munkkiostoksilla Hanna Partasella sekä maistelee Lappeenrannassa herkullista
Lemin särää.
Murhiin liittyy historiallisia arvoituksia, joita Lehtiö
ratkoo sivistyneen naispuolisen historianopettajan, Riitta Vanhasen, avulla. Pääarvoitus
liittyy suomalaiskansalliseen legendaan Lallista, joka sitkeästi eläneen
tarinan mukaan kumautti englantilaissyntyisen piispan hengiltä Köyliönjärven
jäällä. Kirjoittaja on Dan Browninsa lukenut, mutta myös Tuomas Heikkilänsä (Pyhän
Henrikin legenda, 2005).
Rautiainen on taustaltaan historioitsija, mikä näkyy erityisesti
siinä, että kulttuuriset arvoitukset ovat kiehtovia, mutta niiden ratkaisut
perustuvat oikeaan tutkimukseen, eivätkä kirjailijan omaan mielikuvitukseen
kuten Brownilla. Parhaimmillaan tällaiset ”koodidekkarit” ovat lukijaa
haastavia ja jopa sivistäviä; minun ainakin piti heti käydä tarkistamassa
Edelfeltin maalaus Lallista ja Henrikistä.
Dekkarin kerronta on vetävää, eikä lukija pitkästy ainakaan
tapahtumien puutteeseen. Lyhyet dialogit tuovat mieleen perinteisen dekkarin,
jossa ei liikoja selitellä. Henkilöiden luonteenpiirteet ja motiivit tulevat
kuitenkin riittävästi esiin ja varsinkin päähenkilöt ovat sympaattisesti
rakennettuja hahmoja, joiden suhteen jatkoa jää odottamaan. Jossakin kohtaa
pieni viipyily kerronnassa olisi voinut olla paikallaan, mutta epäilemättä
toiminnallisella juonidekkarilla on ystävänsä. Ja sitä paitsi, onhan dekkarissa
ajankohtainen, yhteiskunnallinenkin teema!
Monta rautaa on tulessa niin kirjoittajalla kuin
kustantajallakin, joten pientä viimeisteltävää tekstiin on jäänyt: joitakin oikeinkirjoitusvirheitä,
pientä toistoa dialogissa jne. Mainitsen tämän, ettette pääse sanomaan pelkistä
kehuista, mutta myös siksi, että itse kuulun siihen lukijakuntaan, jota
häiritsee, jos sana sarkofagi on
kirjoitettu väärin. Toisaalta olen itse epäilemättä osasyyllinen siihen, että
puolisko joutuu välillä vetämään mutkia suoriksi, eikä aika aina riitä
viimeisiin finesseihin. J
Kirjan kustantanut pohjoissuomalainen kustantamo Nordbooks
julkaisee monipuolisesti kirjallisuutta eri aloilta. Pienestä kustantamosta
löytyy aimo annos historiallista asiantuntemusta, onpa toimitusjohtaja bongattuVatikaanin kirjastostakin.
Kiitos siis kirjasta, nauttikaa kotisohvalla, riippumatossa,
sateen ropistessa mökillä, matkalukemisena tai missä ikinä kesäänne
vietättekin!
Tuore kirja ja kirjailija kotiriippumatossa.
perjantai 7. kesäkuuta 2013
Taina Latvala: Välimatka
Tein kirpputorilta uskomattoman löydön. Uudehkoja, lähes käyttämättömän oloisia, kovakantisia, kauniita kirjoja. Arne Nevanlinnaa, Hélène Berriä, Taina Latvalaa. Ensimmäisenä pinosta avasin Taina Latvalan Välimatkan. Teos houkutti aiheensa puolesta; se kertoo äidin ja tyttären matkasta Kanarian saarille. Matkan aikana avautuvat perheen salaisuudet.
Oma äitini asuu talvet Kanarialla ja joskus olisi hauska lähteä sinne käymään. Mitä tulee perheemme salaisuuksiin, niihin tarvitsisi todennäköisesti pitemmän reissun. Itäsuomalaista hieman arvelutti kirjassa käytetty Etelä-Pohjanmaan murre, mutta otin kirjan matkalukemiseksi Amerikan matkalle ja kuvittelin, että se viihdyttäisi minua parin viikon ajan. Toisin kävi. Lyhyttä, vetävää lausetta viljelevä Latvala vei mukanaan jo menolennolla. Perillä jouduin säännöstelemään lukemista, ettei heti loppuisi.
Ihastuin pohjalaiseen kieleen, poljentoon ja menoon. Latvalan ironia kotiseutuaan kohtaan on osuvaa, mutta sitä sävyttää myös huumori, lämpö ja hellyys. Illalla lukiessani Tucsonin motellihuoneessa nauroin ääneen: meitä suomalaisia, meitä äitejä, meitä tyttäriä, meitä ihmisiä. Mieleen tuli Sinikka Nopolan eleettömän naseva tarkkasilmäisyys, joka Nopolalla kohdistuu häneen paitsi häneen itseensä ja muihin ihmisiin, erityisesti hämäläisiin "Ei tehrä täst ny numeroo" -tyyppisesti.
Kun kirjan tyttäressä tiivistyy eräänlainen päämäärättömyys ja piilevä potentiaali, näyttäytyy äiti juurevana ja turvallisena hahmona, jolla kuitenkin on salaisuutensa.
"Komia kloppihan se oli, mutta ei naamasta montaa velliä keitetä."
"Mitä sitä ny uskaltaas ottaa, ettei olis sitte ruikulla monta päivää?"
Yhteenkuuluvaisuudesta huolimatta henkilöiden välillä on jännitteitä, jotka tekevät heidän välisen suhteensa kiinnostavaksi. Arkiset, tavalliset ihmiset ja ympäristöt niin Pohjanmaan marketissa kuin Teneriffan turistikohteissa tuntuvat suorastaan raikkailta. Lakoniasta, ongelmista ja salaisuuksista huolimatta kirja ei ole synkkä, vaan pikemminkin hauska ja valoisa.
Oma äitini asuu talvet Kanarialla ja joskus olisi hauska lähteä sinne käymään. Mitä tulee perheemme salaisuuksiin, niihin tarvitsisi todennäköisesti pitemmän reissun. Itäsuomalaista hieman arvelutti kirjassa käytetty Etelä-Pohjanmaan murre, mutta otin kirjan matkalukemiseksi Amerikan matkalle ja kuvittelin, että se viihdyttäisi minua parin viikon ajan. Toisin kävi. Lyhyttä, vetävää lausetta viljelevä Latvala vei mukanaan jo menolennolla. Perillä jouduin säännöstelemään lukemista, ettei heti loppuisi.
Ihastuin pohjalaiseen kieleen, poljentoon ja menoon. Latvalan ironia kotiseutuaan kohtaan on osuvaa, mutta sitä sävyttää myös huumori, lämpö ja hellyys. Illalla lukiessani Tucsonin motellihuoneessa nauroin ääneen: meitä suomalaisia, meitä äitejä, meitä tyttäriä, meitä ihmisiä. Mieleen tuli Sinikka Nopolan eleettömän naseva tarkkasilmäisyys, joka Nopolalla kohdistuu häneen paitsi häneen itseensä ja muihin ihmisiin, erityisesti hämäläisiin "Ei tehrä täst ny numeroo" -tyyppisesti.
Kun kirjan tyttäressä tiivistyy eräänlainen päämäärättömyys ja piilevä potentiaali, näyttäytyy äiti juurevana ja turvallisena hahmona, jolla kuitenkin on salaisuutensa.
"Komia kloppihan se oli, mutta ei naamasta montaa velliä keitetä."
"Mitä sitä ny uskaltaas ottaa, ettei olis sitte ruikulla monta päivää?"
Yhteenkuuluvaisuudesta huolimatta henkilöiden välillä on jännitteitä, jotka tekevät heidän välisen suhteensa kiinnostavaksi. Arkiset, tavalliset ihmiset ja ympäristöt niin Pohjanmaan marketissa kuin Teneriffan turistikohteissa tuntuvat suorastaan raikkailta. Lakoniasta, ongelmista ja salaisuuksista huolimatta kirja ei ole synkkä, vaan pikemminkin hauska ja valoisa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)