Dora, Dora

Kuinka paljon hyviä kirjoja olenkaan lukenut talven pimeinä iltoina. Joihinkin on pakko palata, kaikkia ei edes muista, vaikka hyviä olisivatkin. Pitäisi pitää listaa, mikä blogin tarkoitus alunperin oli. Yksi suuren vaikutuksen tehneistä oli Heidi Köngäksen Dora, Dora (Otava 2012) johon tulin tarttuneeksi Kikan https://kirsimaria.wordpress.com/ myönteisestä maininnasta.

Kirja on paitsi taiten kirjoitettu, myös loistavaa ajankuvaa. Vaikka lukemisesta on kuukausia, muistan vieläkin, miten hienosti Köngäs kuvaa Annemarien villahousujen pukemista. Niin arkista, mutta niin elävää.

Lapin talven kylmyys on taustana toisen maailmansodan tapahtumille ja toimii tehokkaana heijastuspintana ihmisten kylmyydelle ja toisaalta joidenkin henkilöiden korostuvalle kaipaukselle lämpöön ja turvaan.

Keskushenkilöksi nousee Annemarie, Hitlerin varusteluministeri Albert Speerin sihteeri. Sihteeri on lähetetty Suomen Lappiin, jonne myös Speer aikanaan saapuu. Samaan seurueeseen kuuluvat suomalainen upseeritulkki sekä Saksasta mukaan joukkoja viihdyttämään komennetut taikuri ja viulisti. Henkilökaarti on oivaltavasti rakennettu; taikuri ja viulisti tuovat tarpeellista kontrastia painavahkoon päätarinaan ja toisaalta muistuttavat inhimillisestä tarpeesta kauneuteen ja nauruun sodassakin.

Kiiltäväkylkiset autot kiitävät pitkin pohjoisen teitä ja pysähtelevät siellä täällä matkalla kohti Petsamon nikkelikaivosta. Jännitteet seurueen jäsenten välillä kasvavat matkan aikana ja tarina huipentuu itse Speerin näyttämölle saapumiseen. Häpeäkseen tämän historioitsijan täytyy tunnustaa, että en edes tiennyt Speerin käyneen Suomessa vuonna 1943, eikä kirjaa pidä tietenkään minään historiateoksena lukeakaan. Minulle se kuitenkin avasi joitakin uusia lehtiä tässäkin mielessä, mutta erityisenä ansiona pidän sen psykologista uskottavuutta. En ota tässä nyt kantaa kirjan totuudellisuuteen (mikä on kaunokirjallisuudessa usein toisarvoista), vaan siihen, miten ihmisten toimintaa sodan keskellä on kuvattu. Minkälaiset taustat ja käyttövoimat liitetään voittajiin, häviäjiin ja heidän väliseensä dynamiikkaan. Tässä Köngäs on mielestäni mestarillinen. Hänestä olisi voinut tulla loistava psykohistorioitsija, joita ei montaa tässä maassa ole. Erityisesti Hitlerin ja Speerin kuvattu suhde on psykoanalyyttisyydessään kiinnostava ja käsittääkseni täysin mahdollinen, oli sitten totta tai ei.

Tämäkin kirja oli täysin aiheellisesti Finlandia-ehdokkaana. Sitä voi suositella paitsi "uuden," "toisenlaisen" tai ylipäätään sotahistorian lukijolle, mutta myös psykologisen kirjallisuuden ystäville. Entä kuka kumma oli Dora? Tämänkin opin kirjasta - saksalaisvalmisteinen tykki ja myös koodinimi valmisteilla olleelle ohjukselle, jonka piti tehdä selvää länsirintamasta. Speer itsereflektoi: "Dora, Dora, se on minun kuvani, eikä siinä ole muuta kaunista kuin se naisen nimi."

Kritiikkinärkästys

Olen parastaikaa melkoisessa väsymyksen tilassa paitsi töiden, myös Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa -teoksen vuoksi, sillä luen sitä öisin. Kirja on vielä kesken, joten tarkoituksena olisi kirjoittaa siitä enempi, kunhan saan sen luettua ja työkiireet hellittävät (toivottavasti joulukuussa).

Tähänastisen lukukokemuksen perusteella kuitenkin ihmettelin HS:n aamuista kritiikkiä. Miten joku voi lukea samaa kirjaa noin nuivin mielin? Kirja on varsin outo, mutta outoudessaan myös riemastuttava. Eikö vastikään kaipailtu jotakin uutta kotimaiselle kaunokirjallisuuskentälle? Jos joku sitä tarjoilee, ei kelpaa.

HS:n Karilan mukaan päähenkilöt eivät ole kiinnostavia; johtuneeko siitä, että yksi on keski-ikäinen naispuolinen sairaanhoitaja, toinen ranskalainen, kolmas taas sairas pikkupoika, joihin mieskriitikon on vaikea löytää samaistumispintaa? Mene tiedä, mutta minusta kaikki henkilöt; heidän ajatuksensa, toimintansa ja suhteensa ovat harvinaisen kiinnostavia.

Mutta palaan vielä tähän(kin). Tuenilmaus siis Jääskeläisen hienolle kirjalle! Jyväskylän Suomalaisessa kirjakaupassa se oli sentään nostettu päästandiin - hyvä juttu, kun kirjailija on paikallisia. Välillä tuntuu, että "omat" kirjailijat jäävät ihan turhaan piiloon. Paikallisuus on kuitenkin kovasti pinnalla ainakin Euroopassa. Esimerkiksi Saksassa julkaistaan runsaasti alueellisia dekkareita.

Jääskeläisen kirjalla ei ole kuitenkaan mitään tekemistä Jyväskylän kanssa (ainakaan kirjan loppupuoleen mennessä ei ole ollut), mutta haitanneeko tuo mitään, jos kirjailijaa nostettaisiin kotikaupungissaan hieman enemmän? Luulen, että se olisi monelle potentiaaliselle lukijalle sitä lisäarvoa, mikä ehkä saisi ostamaan tai ainakin lukemaan kirjan.

Mutta Sielut kulkevat sateessa edelleen vääjäämättä, kunnes tarina jotenkin päättyy. Ulkona sataa onneksi lunta, siellä nuo kulkemaan tuomitut raukat eivät viihtyisi. Itse tein valkeassa metsässä pitkän lenkin koiran kanssa, kiipeilin Sarvivuoren maastoissa ja ihailin viime vuosisadan alun kauniita taloja "vuoren" juurella. Mutta nyt keskiaikaisen maustekaupan ja apteekkarien kimppuun.

Arne Nevanlinna: Marie

Kesä meni. Paljolti mökillä yhteyksien ulottumattomissa, mutta sitäkin enemmän kirjojen äärellä. On siis aika purkaa sumaa…

Vielä yksi kirja vanhenevasta naisesta, mutta ei mikä tahansa kirja, eikä mikä tahansa nainen. Kysymyksessä on arkkitehti Arne Nevanlinnan 85-vuotiaana kirjoittama esikoisromaani Marie, josta olen kuullut pelkkää hyvää.

Täytyy myöntää, että joitakin ennakkoluuloja oli. Pohdin, kuinka kirjoittaa vanhuudesta kiinnostavasti, kirja kun ei kerro mistään aktiivisesta kolmannesta iästä, vaan 100-vuotiaasta laitoshoidokista. Toiseksi mietin, miten mies voi eläytyä vanhan, kuolevan naisen nahkoihin. Molemmat huolet osoittautuivat turhiksi.

Nevanlinnan huonoa tuuria oli se, että se ilmestyi samana vuonna Sofi Oksasen Puhdistuksen kanssa ja kisasi tämän kanssa muun muassa Finlandia-palkinnosta. Puhdistus on hieno kirja, mutta veikkaan, että aiheena miehitetty Neuvosto-Viro on suomalaisille ranskalais-suomenruotsalaista kulttuuria läheisempi ja siten alttiimpi keskustelulle.

Kirjoissa on yhtäläisyyksiä: vahvat naispäähenkilöt, eurooppalaisen 1900-luvun historian mielettömyys, vallan ja valtasuhteiden tarkastelu niin valtion kuin pienempien yhteisöjen (kulttuuriset vähemmistöt, kaupungit, kylät, suvut, perheet) sekä muistojen pintaan pulpahtaminen. Mitä muistaa, kun on vanha? Mitä haluaa muistaa ja millä lopulta on merkitystä?  Ja toisaalta kaikki ne pienet, pintapuolisesti merkityksettömiltä vaikuttavat asiat, jotka tekevät menneisyydestä eletynmakuisen.

Erityisen hykerryttävää on Nevanlinnan kuvaaman sivistyneistön perhe- ja seuraelämä. Sekä ranskalaisen että suomenruotsalaisen ylemmän keskiluokan sosiaaliset paineet ja tunne-elämän patoumat esitetään ulkokohtaisten tapojen pakonomaisena korostamisena ja ihmissuhteiden tyhjyytenä. Marien järjestämä venäläisteemainen illallinen on suorastaan hulvaton, teatterinomainen kohtaus. Kaiken yllä häälyy ulkopuolisuuden tunne: ranskalaisena niin saksalaisten Elsassissa kuin suomenruotsalaisessa yhteisössä Suomessa.

Virkistävää myös lukea Elsassista ja Strassburgista, nykymenossa kun melkein unohtuu, etteivät ne ole olleet aina Alsace ja Strasbourg.

 

 

Kääntämisestä, trubaduureista ja Tasavallan kielipolitiikasta



Jäin edellisen blogitekstin jälkeen miettimään käännöskirjallisuusasiaa ja totesin, että olenhan itsekin joskus kääntänyt, lähinnä keskiaikaisia laulunsanoja suorasanaiseen muotoon esim. keskiaikayhtye Oliphantille, levy Joie Fine http://www.ensembleoliphant.com/FI/Levyt

 

Olen toiminut myös joidenkin ammattikääntäjien pikkuapulaisena. Yleensä heidän minulle osoitetut kysymyksensä ovat koskeneet joitakin historiallisia (keskiaikaisia) ilmauksia tai henkilönnimien kirjoitusasuja. Toimeksiannot ovat olleet useimmiten ranskasta suomeen, esimerkiksi:

• Pierre-Michel Bertrand, Väärän käden maailma. Vasenkätisten historiaa. Kääntänyt Sampsa Peltonen, Pirjo Thorel & Atena Kustannus Oy, Atena 2006.
• Simone de Beauvoir, Toinen sukupuoli, osa I, "Tosiasiat ja myytit", kääntäneet Hanna Lukkari, Iina Koskinen, Erika Ruonakoski, Tammi 2009.
• Katherine Pancol, Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin. Kääntänyt Lotta Toivanen, Bazar 2013 (jota en ole vielä lukenut, mutta joka on lukulistalla, yli 900-sivuinen jätti!).

Oma osuuteni on edellisissä ollut siis häviävän pieni kääntämisen isossa kokonaisuudessa. Silti olen ollut otettu ja tyytyväinen, että on kysytty asiantuntija-apua. Pienillä yksityiskohdilla on lukijalle merkitystä, oli sitten kysymys värttinän käytöstä keskiajalla tai Marie de Francen sukujuurista. Nostan hattua kääntäjille, jotka jaksavat niitä selvittää.

Suurin historiaan ja historialliseen kieleen liittyvä urakka oli Mary Hoffmanin Troubadour –romaani (Bloomsbury 2009)

http://www.guardian.co.uk/books/2009/nov/14/troubadour-mary-hoffman-book-review, missä vastasin muinaisoksitaaninkielisten nimien ja sitaattien oikeinkirjoituksesta sekä niiden englanninkielisistä käännöksistä. Tein samaan aikaan väitöskirjaa oksitanialaisista naistrubaduureista http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-39-3509-2 ja erityisen mielenkiintoista oli, että kirjan päähenkilönä seikkaili kuvitteellinen naistrubaduuri, Elinor. 

Työn teki isoksi nimenomaan se, että 1200-luvulla, mistä kirja kertoo, mitään vakiintunutta oikeinkirjoitusta ei oksitaanissa vielä ollut. Sittemmin ranskankieliset muodot ovat sotkeneet pakkaa ja monet tutkijatkin käyttävät trubaduureista nykyranskalaisia muotoja: Bernart de Ventadorn on Bernard de Ventadour ja Raimbaut d’Aurenga on Raimbaud/-t d’Orange.  Suomalaisen korvaan ero ääntämyksessä ei välttämättä ole iso, mutta jos kirjailija (kuten Hoffman) haluaa korostaa trubaduurien käyttämää kieltä, siteeraa heidän laulujaan ja viljelee muitakin alkuperäiskielisiä nimityksiä, niin olisihan varsin hullua käyttää trubaduureista ranskankielisiä nimiä. Tämä etenkin ns. albigenssiristiretkien tai –sotien (1209-1229) taustaa vasten, mistä tilanteesta kirja kertoo. Ristiretkeläisjoukot paavin ja Ranskan kuninkaan siunauksella vyöryivät etelään, eikä jälki ollut kovin kaunista.  Kysymys oli paitsi alueella toimivien kerettiläisliikkeiden kitkemisestä, myös liian itsenäisiksi tulleiden lääninherrojen vallan kaventamisesta ja hallinnon sitomisesta tiiviimmin Ranskan kuninkaaseen.

Kun inkvisition asettamien dominikaanien saarnaustyö ei tuottanut tarpeeksi tulosta harhaoppisten joukossa, ja muidenkin ryhmien välillä jännitteet kärjistyivät, aloitettiin ristiretket. Virallisena syynä oli paavin legaatti Peire de Castelnoun (tai ranskalaisittain Pierre de Castelnaun) surmaaminen vuonna 1208. Albigenssit eli kataarit poltettiin ja uppiniskaisimmatkin lääninherrat alistettiin. Samalla hävitettiin kokonaisia kyliä, linnoja ja kirjastoja. Lopputuloksena oli paikallisen kulttuurin tuho etenkin Languedoc-Roussillonin alueella. Vain syrjäisimmät ja vaikeakulkuisimmat kylät vuoristossa säästyivät hävitykseltä. Näiden viimeisten kataarien elämästä olemme saaneet lukea Emmanuel Le Roy Ladurien klassikkoteoksesta Montaillou, village occitan de 1294 à 1324 (Gallimard 1975) En ole koskaan voinut ymmärtää, miksi suomenkielisen, lyhennetyn teoksen nimi on Montaillou. Ranskalainen kylä 1294-1324 (Otava 1984). Ranskalaisuus oli jotakin, mitä kyläläiset eivät missään nimessä kokeneet olevansa, päinvastoin, joten alkuperäinen nimi ”oksitanialainen kylä” on paljon parempi.

Olen tulkinnut kirjan suomalaisen nimen kustantajan toiveeksi, sillä humanistina ja kokeneena suomentajana Marja Itkonen-Kaila on taatusti tiennyt eron. Käsitteet oksitaani ja Oksitania ovat olleet suomalaisyleisölle vieraita, joten otsikkoon on sitten päätetty laittaa tutumpi ”ranskalainen”.

No, itse olen koettanut tehdä oksitaania tunnetummaksi. Helppoa se ei aina ole, koska esimerkiksi Ranskan kansalliskirjastossakaan termiä ei juuri käytetä. Keskiaikaiset oksitaaninkieliset käsikirjoitukset on kauniisti ryhmitelty ranskankielisen kokoelman (Fonds Français) alle, siis erotukseksi latinankielisestä. Vernakulaarinen kokoelmakaan ei kuulosta järin informatiiviselta (kansankielinen on huono käännös tälle, sillä miten keskiaikainen  ”kansa” määriteltäisiin? Pelkästään puhekielinen oksitaani ei myöskään ollut, koska tätä ”kansan” kieltä käytettiin hallinnon, uskonnon, opiskelun, kaupan ja kirjallisuuden tarpeisiin).

Mutta, kuten tiedämme La langue de la république est le francais! Tästä muistutti äskettäin Ranskan sisäministeri Manuel Valls vieraillessaan Korsikassa, missä paikalliset havittelevat Corsulle virallisempaa asemaa:

http://www.lemonde.fr/societe/article/2013/06/03/corse-il-n-y-a-qu-une-langue-de-la-republique-c-est-le-francais-selon-valls_3423029_3224.html#xtor=AL-32280397

Bref, trubaduurit häipyivät rauhallisimmille alueille nykyisen Italian ja Espanjan hoveihin. Eli hyvin syin he olivat hyvin tarkkoja siitä, etteivät kuuluneet ”ranskalaisiin”, eivätkä käyttäneet näiden kieltä. Keskiaikaisen Pohjois- ja Etelä-”Ranskan” kulttuureja voidaankin pitää erilaisina. Pohjoisessa oli vahva frankkivaikutus kun taas etelässä vaikutti enemmän roomalainen perinne, mikä näkyi paitsi kielessä, myös kaupunkirakenteessa, oikeudenkäytössä, tavoissa ja mentaliteeteissa. Provencesta kotoisin oleva trubaduuri Raimbaut de Vaqueiras, joka kuoli juuri ennen albigenssisotien alkua, muotoili asian näin:  

…sels de Franza,
C'armas e vis es toz lor conseriers.

…nuo ranskalaiset, joita kiinnostavat vain viinit ja aseet. (Käännös SN)

Eli ei ole asiaa, mistä ei saisi pientä kytköstä trubaduureihin, ainakin jos minulta kysytään. Vaikka heitä ei pitäisikään aivan ”kansankielisen kirjallisuuden isinä”, tekivät he omia kieliään tunnetuiksi ja osoittivat, että ne kelpaavat erinomaisesti niin lyriikkaan kuin muuhunkin käyttöön. Arvo siis erilaisille kielille ja kielten käytöille - kieliä kannattaa osata, mutta myös käännöksiä saa harrastaa. Ja eläköön kääntäjät, jotka tekevät todella tarpeellista, mutta usein unohdettua ja aliarvostettua, hienoa ja vaativaa työtä!

   

Ranskalainen painos. Kirjan nimi ei ole Troubadour vaan Elinor - taipumaton.

 

Brookner, Tyler, Shields: Naisista hitaasti, kaiholla ja taidolla

Käyn mielelläni kirjastossa. Lainakirjat seilaavat mukana paitsi yöpöydälle myös matkoille ja mökille. Palautuspäivämäärän koittaessa ne ovat usein väärässä paikassa. Jäipä yksi Rooman lentokentälle, kun lukiessani havahduin yhtäkkiä portilla siihen, että kaikki muut ympäriltäni olivat häipyneet. Lähtöportti oli vaihtunut viime hetkellä, ja siinä vaiheessa kun juoksin sitä kohti, kone rullasi jo kohti Helsinkiä. Lentoemäntä portilla kysyi, miksi tulin niin myöhään, oliko edellinen lentoni Sisiliasta mahdollisesti myöhässä. – Ei, vaan luin kirjaa, tunnustin.  Outoa kyllä, lentoemäntä ei kysynyt, mikä tuo vangitseva kirja oli, vaan passitti vain ostamaan uutta lentolippua.

Kirja oli Hannu Väisäsen Vanikanpalat. Pulitin ylimääräisestä lentolipusta lähes 400 euroa, enkä ollut hetkeen aivan varma, kannattaako lukeminen aina. Harmia lievitti vähän se, että onnistuin puhumaan lentokentältä ostetut oliiviöljyt koneeseen, vaikka lasipullot olisi pitänyt jättää turvatarkastukseen.  

Toinen kerta, mikä vähensi lainausintoa, oli silloin kun maksoin kirjastoon viitisen kymppiä myöhästymismaksuja. Mies tuumi, että minun kannattaisi ostaa kirjat, jotka aion lukea. Ja joku vielä sanoo, ettei kirjojen lukeminen ole kallis harrastus!

Niinpä nappasin kirjakaupasta kolme pokkaria kahden hinnalla. Tällä kertaa halusin jotakin muuta kuin dekkareita, jotain hitaampaa, joten mukaan tarttui Anita Brooknerin Yhteiset hetket, Anne Tylerin Päivällinen Koti-Ikävän ravintolassa ja Carol Shieldsin Kivipäiväkirjat. Brookner on britti, Shields ja Tyler Yhdysvalloista. Vaikka työtekstit tulee lukea alkuperäiskielellä aina kun mahdollista, en ole yhtä puritaani kaunokirjallisuuden suhteen. Syynä on pitkälti sanataiteen lukemisen ajankohta, joka ajoittuu yleensä iltaisin klo 23 jälkeen. Väsyneenä ihminen – ainakin minä - haluaa rentoutua ja heittäytyä kokonaan tekstin vietäväksi ilman että jonkun sanan tai ilmauksen merkitys jää vaivaamaan. Siksi(kin) luen paljon kotimaista kaunokirjallisuutta, mutta kokemukseni mukaan käännöskirjallisuus suomeksi on varsin korkeatasoista.

 

Anita Brookner: Yhteiset hetket

Vaikka Anita Brooknerin Yhteiset hetket (Brief Lives 1990, suom. Anja Haglund, Otava) kertoo yhden ihmisen lähes koko elämän, varsinaisia tapahtumia on melko vähän. Tapahtumat ovat etupäässä päähenkilö Fay Langdonin muistoja, itsetutkiskelua ja mielenliikkeitä, joita kuvataan hitaasti, mutta elävällä tavalla. Pääteemoiksi muodostuvat yksinäisyys, ihmissuhteet ja vanheneminen.  

Itseäni jäi eniten askarruttamaan Fayn ystävyys Juliaa kohtaan. Julian hahmo tuntui alusta loppuun asti epämiellyttävältä myös Fayn silmin. Oliko Fay tässä suhteessa jonkin sortin masokisti vai edustiko Julia jotakin, mitä hän olisi itse tahtonut olla? Säälikö hän Juliaa? Vai kuvattiinko suhteella Juliaan sitä samaa tahdotonta ajelehtimista, minä Fayn elämä pitkälti näyttäytyi myös hänelle itselleen?

Ennen avioliittoaan Fay oli ollut laulaja, eikä hän saanut koskaan tietää, mitä hänestä olisi voinut tulla. Hän ei ollut tyyppiä, joka taistelisi korkeiden päämääränsä eteen. Hänelle riittivät tietyt perusasiat: aviomies, koti, ystävät, matkat. Hetkeksi kuvaan tulee rakastaja, sitten tyhjyys:

Minä hermostuin nyt iltaisin, etenkin silloin kun sade uhkasi, kuten se teki usein huhtikuun lopun kiihkeiden kirkkaiden päivien jälkeen. Seistessäni ikkunan ääressä laskin hermostuneena tunteja jotka olivat jäljellä, ennen kuin voisin mennä nukkumaan.  

Tätä tyhjyyttä Brookner kuvaa pelottavan hienosti. Ehkä pelottavaa on juuri sen tajuaminen, että tuollaisen tyhjyyden kanssa voi elää - ainakin näennäisesti aivan hyvää elämää.

 

Anne Tyler: Päivällinen Koti-Ikävän ravintolassa

Hieman samantyyppinen pohjavire on Anne Tylerin teoksessa Päivällinen Koti-Ikävän ravintolassa, (Dinner at the Homesick Restaurant, 1982, suom. Jussi Nousiainen, Otava). Kirja alkaa hetkestä, jolloin Pearl Tull tekee kuolemaa, ja pohtii, millainen äiti on ollut kolmelle lapselleen. Sinun olisi pitänyt hankkia ylimääräinen äiti…- lause kertoo siitä, etteivät suhteet kahteen poikaan ja tyttäreen olleet ongelmattomia.

Kuten Tylerin kirjat usein, tämäkin kertoo perheestä. Se on täynnä pieniä huomioita Tullin perheen arjesta, missä asiat eivät ole aivan kuten pitäisi ja miten vaikeudet, joista ei voi edes puhua, kääntyvät eri ihmisillä erilaiseksi toiminnaksi. Miten ihminen ei usein olekaan oman onnensa seppä, vaan joutuu käyttämään voimavarojaan kipeiden asioiden peittelyyn. Ja toisaalta, miten lopulta kaiken voi arvioida silti menneen ihan hyvin.

Pearlin hahmo on ristiriitaisuudessaan kiinnostava. Aluksi tahdottomalta vaikuttavasta kotirouvasta tulee kaupan kassa, jolle perhe on kaikista tärkein. Silti hänessä on muitakin puolia:

Jenny tiesi, että tosiasiassa hänen äitinsä oli vaarallinen ihminen – kuumaverinen, raivoa kytevä ja arvaamaton. Silmäripsien kuiva, kulottunut muoto oli kuin jonkun roihun jälijltä, vaaleat hiukset saattoivat ritistä sähköisesti irti nutturalta ja silmät saattoivat supistua pieniksi kuin hattuneulat. Kukapa lapsista ei olisi kokenut hänen polttavaa läimäystään, jonka yhteydessä kihlasormukseen istutettu helmi saattoi hetkessä silpaista huulen verille?

Perheen jaettu ja vaiettu salaisuus ennakoi jännitteitä lasten tulevaisuuteen, mutta heistä paljastuu yllättävää voimaa. Lasten luonne-erot ja äidin erilainen suhde jokaiseen tuovat lukijan tarkasteltavaksi perhedynamiikan, josta välillä ihmettelee, mikä sitä ylipäätään pitää koossa. Perhesiteet ovat ihmeellisiä, sanan kaikissa merkityksissä. Äidille läheisin, tyyni Ezra ottaa sovittelijan roolin. Ezra koettaa luoda lämpöä ja yhteenkuuluvuutta omassa ravintolassaan ja kutsuu sinne myös perheenjäseniään.

Voi luoja, taas niitä Ezran illallisia. Seuraisi maljojen ottoa ja tunarointia, sentimentaalista puhetta joka johtaisi johonkin varteenotettavaan ilmoitukseen…

Ruolla ja ruoan ääreen kokoontumisella on kirjassa paljon merkitystä. Perhettä voi mitata yhteisellä jääkaapilla, mutta harvassa lienevät perheet, missä ei ilottaisi, kinasteltaisi, mökötettäisi tai vaihdettaisi arkisia kuulumisia pöydän äärellä. Se on loistava symboli koko perhe-elämälle, joka itse kullakin tuntuu välillä koostuvan lähinnä aterioista ja niiden väliajoista. Suunnitellaan, mitä syödään, mennään kauppaan, tehdään ruokaa ja lopulta syödään milloin minkäkin tunnelman vallassa, kunnes jäljet korjataan ja aletaan suunnitella seuraavaa... Yleensä aterioiden välilläkin on keittiössä käyty, mistä todisteina yksinäisiä murokuppeja, kaakaomukeja, viilipurkkeja. Teinien yleisin kysymys vanhemmille on - Millon ruoka?

Lopun ateria sisältää yllätyksen ja jonkinasteisen sovituksen. Täydellinen se ei ole, mutta ymmärtääkseni yksi Tylerin viesteistä on elämän ja ihmisten epätäydellisyyden kuvaaminen ja sen riittäväksi osoittaminen.

 

Carol Shields: Kivipäiväkirjat

Tästä joukosta Carol Shieldsin Kivipäiväkirjat  (The Stone Diaries, 1993, suom. Hanna Tarkka, Otava) näyttää olevan bloggareiden suosikki. Kivipäiväkirjoista joitakin poimintoja:

http://kirsimaria.wordpress.com/2009/11/02/carol-shields-kivipaivakirjat/

http://leenalumi.blogspot.fi/2012/06/kivipaivakirjat.html

http://librarian-or-cybrarian.blogspot.fi/2012/08/shields-kivipaivakirjat-2000.html

http://suketus.blogspot.fi/2013/05/carol-shields-kivipaivakirjat.html

Tätä en ihmettele ollenkaan, sillä Shieldsillä on kolmikosta paitsi vetävin tarina, myös samaistuttavimmat henkilöt. Huolimatta arkisuudesta, vähäeleisyydestä ja pienistä havainnoista koostuvasta kerronnasta, mitkä yhdistävät kaikkia kolmea kertojaa, Shieldsin kirjasta löytyy ehkä eniten sitä kohottavaa, mitä moni lukija kaipaa arjen keskelle. Tämä ei mitenkään arvota Brooknerin ja Tylerin tyyliä huonommaksi. Verkkaisuus ja päähenkilön sisäiset mielenliikkeet voivat nekin olla arvokkaita arjen yläpuolelle kohottajia. Ehkä Shieldsin tarinassa monista surullisista yksityiskohdista huolimatta on myös enemmän iloa ja positiivista kosketuspintaa kuin Brooknerissa ja Tylerissä, joiden melankolia ja henkilöiden passiivisuus tuntui välillä jopa tuskastuttavalta. Näiden epämiellyttävien tuntemuksien tutkiminen itsessä on toki mielenkiintoista ja paljastavaa sekin.

Shields kuvaa päähenkilönsä elämäntarinaa. Ensimmäinen luku, Syntymä, on huikea, lähes maaginen kuvaus Daisy Goodwillin elämän alusta. Lukija tutustuu keskeisiin hahmoihin: ruoan lumossa elävään äitiin, kivenhakkaajaisään, paikalle osuvaan juutalaiseen kaupustelijaan ja naapurin rouvaan. Daisyn elämää seurataan kronologisesti: seuraavien lukujen nimet ovat Lapsuus, Avioliitto, Rakkaus, Äitiys. Yksilön kautta eletään yhdeksän vuosikymmentä Kanadan ja Yhdysvaltain historiaa, mikä ei tässä romaanissa tosin ole kovin keskeisessä roolissa. Tärkeämpää on arkisten tapahtumien, tapojen ja ajattelumallien kuvaaminen.

Kiven hakkaaminen on isän ankara työ, missä hän myös menestyy. Kivestä isä kokoaa kuolleelle vaimolleen jättiläismäisen monumentin, jonka koosta ja pysyvyydestä tulee ongelma. Daisy ja hänen miehensä ovat puolestaan kiinnostuneita kasveista. Sukulaistyttö Victoria on kasvifossiilien tutkija. Hänessä siis yhdistyvät kivet ja kasvit. Nuori Victoria on henkilö, joka johdattaa Daisyn karunvihreille Orkney-saarille, missä Daisy koettaa jäljittää miehensä kauan sitten kadonnutta isää. Suvun salaisuuksia, jälleen.

Elämänvaiheiden lisäksi Shields kuvaa taitavasti saman henkilön eri rooleja:

Tämä kaikki selittää sen, että hetkittäin rouva Flett unohtaa Daisy Goodwillin olemassaolon jopa kokonaiseksi päiväksi, ja myös sen varhaisemman juurimukulamaisen tilan, joka oli ennen Daisy Goodwilliä; sairaalassa ollessaan hän on esittänyt tarmokkaasti vanhaa kullanmurua, taistelijaa, hienoa naista, joka ei valita, ja ottanut urheasti vastaan häntä alituisesti kiusaavat virtsatietulehdukset, puhunut stoalaisen tyynesti puhelimessa lastensa kanssa, osoittanut kiinnostusta nuoren Jubileen rakkausasioihin, keimaillut herra Latterbylle ja suhtautunut loputtoman, sankarillisen suojelevasti pastori Rickin herkkätunteisuutenn, joka suoraan sanottuna tuntuu häkellyttävän kaksijakoiselta.    

Erityisesti pidin tuosta ”juurimukulamaisesta tilasta” (sopii hyvin kasvitematiikkaan) sekä ”vanhasta kullanmurusta” (jotenkin amerikkalaista).

Kirjan rakenne ei muodostu pelkästä kerronnasta; mukana on myös valokuvia, kirjeitä ja muuta dokumentaaristyyppistä aineistoa, joka saa kirjan tuntumaan varsinkin loppupuolella todelliselta elämäkerralta.

xxx

Kolmessa kirjassa on paljon yhteistä. Kaikki ovat naisten, palkittujen englanninkielisten nykykirjailijoiden kirjoittamia. Kukin kirja kertoo yhden naisen elämäntarinan, jonka tapahtumat sijoittuvat viime vuosisadalle. Kaikissa päähenkilönä on vanheneva nainen, joka pohtii omaa elämäänsä ja elämän merkityksellisyyttä ylipäätään.

Kaikki kirjat kertovat myös avioliitosta. Yhteistä niille on miehen poistuminen ja naisen jääminen yksin muistoineen. Brooknerin ja Shieldsin kirjoissa puoliso kuolee, Tylerin romaanissa mies on muuten pois. Kaikenlaista ikävääkin tapahtuu, mutta ikävien asioiden yli päästään tai vain mennään. Ei kolhuitta ja katumisitta, mutta kuitenkin. Täydellisyyteen ei pyritä. Tästä kaikesta muodostui se keskiluokan hidas rosoisuus, joka teki joistakin kohdista keskiluokkaiselle lukijalle hieman epämukavaa. On niin tuskallista muistaa, että elämästä selvitään, kunnes kuollaan ja seuraava sukupolvi (mikäli sitä on) astuu esiin. Muistot pysyvät, mitä nyt nekin tuppaavat muuttumaan.

Sanat, jotka näitä kirjoja kuvaavat: mennyt, surumielisyys, hitaus, viisaus, tavallisuus, kerronnan ja kuvauksen taidokkuus.    

 

Näytä jaettu viesti

Paula Noronen: Emilian päiväkirja - Supermarsu ja lööppilehmän tapaus

 

Emilian päiväkirjoissa on Pauliina Mäkelän kuvitus. 

Jo ilmestyneet Emilian päiväkirjat, kuten Supermarsu ja lööppilehmän tapaus, oli luettu jo iltasatuina kirjasta. Äänikirja otettiin mukaan mökkimatkalle, joka meillä kestää yli kolme tuntia. Ensin tarinaa kuunteli perheen 11-vuotias, joka oli äänikirjan lainannut. Hyvin pian Emilian ja Marsu-Halosen seikkailuihin tempautui mukaan myös 6-vuotias ja jossain vaiheessa 13-vuotias takapenkkiläinenkin pyysi ääntä kovemmalle.

Norosella on kyky luoda kiinnostavat henkilöt ja sopivan viistot juonenkäänteet, joita aikuinenkin seuraa mielellään. Erityisesti ihailen hänen henkilöidensä nimien kuvailevuutta, joista paras on ”vanupuikonnäköinen Anneli”, Emilian isän uusi naisystävä. Poika, johon Emilia on vähän ihastunut, on nimeltään Lasse Kaaltio, liian nätti ja mukava uusi luokkakaveri Mona Ranta ja biologianopettaja Seija Lipsanen.

Noronen käsittelee monia ilmiöitä, jotka koskettavat Supermarsu  –kirjojen nuorta lukijakuntaa: vanhempien eroa ja työttömyyttä, kavereita, kiusaamista, julkkiskulttia, koulujen projekteja, jotka onneksi kai harvemmin  ovat yhtä mielettömiä kuin kirjan EU-projekti, missä eläimet pitää saada tuottamaan mahdollisimman paljon.

Kritiikki ei kuitenkaan ole osoittelevaa, eikä aina edes ironista. Kreisiys on Norosen paras ase, millä voi syystäkin sohia aikamme hullutuksia. Susanna Haaviston hieman käheä, mutta lämmin ääni loi tarinalle turvallisen ja miellyttävän vireen. Haaviston kaltainen taitava lukija osaa eläytyä kuulijan kannalta juuri sopivasti niin että tekstille ja kuulijallekin jää tilaa.

Parasta kirjassa oli 11-vuotiaan mielestä huumori, 6-vuotiaan mielestä taas Rasva-Anteron syntymäpäivät.

Jouni Tossavainen: Kesäpäivä

Siirin päivä kesäkuussa vuonna 1962. Juhannusvalmisteluja pienellä pohjoissavolaisella tilalla. Äiti ja kaksi pientä poikaa odottavat isää rengintöistä kotiin saunomaan.

 

Sauna valmis, häkälöylyt räppänän ja oven kautta pihalla. Vastat vain kiven takana.

Valoa ja varjoa Jouni Tossavaisen Kesäpäivässä.

Jos tämä kirja pitäisi kiteyttää kolmeen sanaan ne olisivat: kieli, muistot, tunnelma. Tossavaisen kieli on vaativaa. Se on punnittua ja tiivistä. Usein siitä puuttuvat teonsanat kokonaan. Tarina kulkee päähenkilön, Anjan, nykyisyydessä ja menneisyydessä. Kaikkea ei selitetä.

Pian lyhyeeseen poljentoon tottuu ja huomaa ymmärtävänsä vanhahtavilta kuulostavia ilmauksia. Sitten kielestä kykeneekin jo nauttimaan. 

Toisaalta kertomus on osa poikien tarinaa:

Pojat kuulolla, hiljaa sen hetken ja samaa mieltä äidin kanssa. Kunnes touhut tulille, tukkanuottanen ja nyrkkipyykki päällimmäisenä.

Toinen pojista on Jouni Tossavainen, joka kirjan tapahtumahetkellä oli vain 3,5-vuotias. Kesäpäivässä hän kerii auki perheensä salaisuutta ja tallentaa sitä kertomansa mukaan myös omille lapsilleen. Yhteen päivään liittyvien tapahtumien lisäksi kirjaan on sisällytetty valokuvia ja äidin runoja. Missä välissä pyykkiveden keiton ja ruisleivän leipomisen välissä on ehtinytkään…?

Kirjaa lukiessa heräsi ajatuksia muistojen olemuksesta: mistä muistot oikein koostuvat, minkälaisista palasista kerääntyvät? Kenen muistoista perheen tarinassa loppujen lopuksi onkaan kyse? Tai kenen tarinasta perheen muistoissa? Ja miksi salaisuuksia on niin paljon?

Sain kuulla Jouni Tossavaisen omaa taustoitusta Kesäpäivään, kun haastattelin häntä keväällä Jyväskylän kirjamessuilla. Pelkäsin, että kirjailija kieltäytyy selittämästä teostaan, mutta Tossavainen jaksoi kertoa löytyneestä kirjeestä ja muusta kirjan syntyyn liittyvästä.  Erittäin virkistävää, etenkin kun työkseni joudun enimmäkseen arvailemaan keskiaikaisten kirjoittajien motiiveja ja intentioita.

Tunnelmaltaan Kesäpäivä tavoittaa sekä maalaisnostalgian että agraari-Suomen tunkkaiset piirteet. Hellästi, tarkasti ja syyttämättä.

Iltavesi raskaampaa niin järvessä kuin lähteessä. Muovisanko Sarvis yhtä helppo myötä- ja vastaotteella.

Taittoa ja kansikuvaa myöten kirja henkii omaa, vahvaa tunnelmaansa.

Onnen tarkemmat salasanat, yksi jokaiselle noidan sormelle ja vielä alleviivauksella: voikukka, aurinko, leipä, kahvi, kuultava vesi.

 

"Sitä ennen essu eteen..." Esiliina 60-luvulta, ovi 20-luvulta?

"Pojille munavelliä maidosta ja lopusta Makaota..." Tässä mökkikeittiömme muistumia samoilta ajoilta. Ei Makaota, vaan sinivalkoiset Viri-purkit hyllyllä.

 "Lapsuuden pihoja muistot, näkymättömät perinnöt." Minun, isäni, isoisäni ja isoisovanhempieni kesäpaikan pihaa.