 |
| Emilian päiväkirjoissa on Pauliina Mäkelän kuvitus. |
Jo ilmestyneet Emilian päiväkirjat, kuten Supermarsu ja lööppilehmän tapaus, oli luettu jo iltasatuina
kirjasta. Äänikirja otettiin mukaan mökkimatkalle, joka meillä kestää yli kolme
tuntia. Ensin tarinaa kuunteli perheen 11-vuotias, joka oli äänikirjan
lainannut. Hyvin pian Emilian ja Marsu-Halosen seikkailuihin tempautui mukaan myös
6-vuotias ja jossain vaiheessa 13-vuotias takapenkkiläinenkin pyysi ääntä
kovemmalle.
Norosella on kyky luoda kiinnostavat henkilöt ja sopivan
viistot juonenkäänteet, joita aikuinenkin seuraa mielellään. Erityisesti
ihailen hänen henkilöidensä nimien kuvailevuutta, joista paras on
”vanupuikonnäköinen Anneli”, Emilian isän uusi naisystävä. Poika, johon Emilia
on vähän ihastunut, on nimeltään Lasse Kaaltio, liian nätti ja mukava uusi
luokkakaveri Mona Ranta ja biologianopettaja Seija Lipsanen.
Noronen käsittelee monia ilmiöitä, jotka koskettavat Supermarsu
–kirjojen nuorta lukijakuntaa:
vanhempien eroa ja työttömyyttä, kavereita, kiusaamista, julkkiskulttia,
koulujen projekteja, jotka onneksi kai harvemmin ovat yhtä mielettömiä kuin kirjan EU-projekti,
missä eläimet pitää saada tuottamaan mahdollisimman paljon.
Kritiikki ei kuitenkaan ole osoittelevaa, eikä aina edes
ironista. Kreisiys on Norosen paras ase, millä voi syystäkin sohia aikamme
hullutuksia. Susanna Haaviston hieman käheä, mutta lämmin ääni loi tarinalle
turvallisen ja miellyttävän vireen. Haaviston kaltainen taitava lukija osaa eläytyä
kuulijan kannalta juuri sopivasti niin että tekstille ja kuulijallekin jää tilaa.
Parasta kirjassa oli 11-vuotiaan mielestä huumori,
6-vuotiaan mielestä taas Rasva-Anteron syntymäpäivät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti