Oma äitini asuu talvet Kanarialla ja joskus olisi hauska lähteä sinne käymään. Mitä tulee perheemme salaisuuksiin, niihin tarvitsisi todennäköisesti pitemmän reissun. Itäsuomalaista hieman arvelutti kirjassa käytetty Etelä-Pohjanmaan murre, mutta otin kirjan matkalukemiseksi Amerikan matkalle ja kuvittelin, että se viihdyttäisi minua parin viikon ajan. Toisin kävi. Lyhyttä, vetävää lausetta viljelevä Latvala vei mukanaan jo menolennolla. Perillä jouduin säännöstelemään lukemista, ettei heti loppuisi.
Ihastuin pohjalaiseen kieleen, poljentoon ja menoon. Latvalan ironia kotiseutuaan kohtaan on osuvaa, mutta sitä sävyttää myös huumori, lämpö ja hellyys. Illalla lukiessani Tucsonin motellihuoneessa nauroin ääneen: meitä suomalaisia, meitä äitejä, meitä tyttäriä, meitä ihmisiä. Mieleen tuli Sinikka Nopolan eleettömän naseva tarkkasilmäisyys, joka Nopolalla kohdistuu häneen paitsi häneen itseensä ja muihin ihmisiin, erityisesti hämäläisiin "Ei tehrä täst ny numeroo" -tyyppisesti.
Kun kirjan tyttäressä tiivistyy eräänlainen päämäärättömyys ja piilevä potentiaali, näyttäytyy äiti juurevana ja turvallisena hahmona, jolla kuitenkin on salaisuutensa.
"Komia kloppihan se oli, mutta ei naamasta montaa velliä keitetä."
"Mitä sitä ny uskaltaas ottaa, ettei olis sitte ruikulla monta päivää?"
Yhteenkuuluvaisuudesta huolimatta henkilöiden välillä on jännitteitä, jotka tekevät heidän välisen suhteensa kiinnostavaksi. Arkiset, tavalliset ihmiset ja ympäristöt niin Pohjanmaan marketissa kuin Teneriffan turistikohteissa tuntuvat suorastaan raikkailta. Lakoniasta, ongelmista ja salaisuuksista huolimatta kirja ei ole synkkä, vaan pikemminkin hauska ja valoisa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti